Luen parhaillaan Kari Hotakaisen Iisakin kirkkoa. Kirjaa lukiessani en ole välttynyt miettimästä, miten ihminen muuttuu potilaaksi ja muuttuu huoneen kolme kakkoseksi tai huoneen neljä herra Hakkaraiseksi.
Olen aina ihmetellyt sitä äänensävyä, jolla ilmeisesti hyväätarkoittavat hoitajat puhuvat iäkkäille ihmisille, jotka ansaitsisivat kaiken kunnioituksemme riippumatta nykyisestä toimintakyvystään ja henkisestä vireydestään.
Hotakainen kuvaa taitavasti itsemääräämisen menetystä ja laitoksessa vauvaksi muuttumista:
"Meitä voidaan sinutella, teititellä, taputella, käännellä, tönäistä ja ulkoiluttaa. Meille puhutaan kuin lapsille. Joillakin meistä on vaipat. Jos ei ole, kohta pannaan. Puhutaan pissasta, ei kusesta. Ei keskustella, lässytetään. Ei kävellä, töpötellään."
Taidan kirjoittaa omaan hoitotahtooni, että mikäli joudun laitoshoitoon tai kotisairaanhoitoon, en tahdo, että minulle puhutaan kuin vauvalle tai että minun yksityisyyteeni ja omaan reviiriini puututaan tarpeettomasti.
5 kommenttia:
siitähän se sairaalassa alkaa, omasta identiteetistä luopuminen, kun on laitettava sairaalan pyjamakset: vaaleanpunaiset / vihreät lököhousut ja virttynyt paita päälle.
ja sitten on potilas.
Totta. Hoitajilla ja lääkäreillä on valkoiset takit kuin enkeleillä ja potilaille sitten oma univormunsa. Siitä se alkaa.
Vaikeinta ehkä monessa suhteessa on niillä ihmisillä, jotka ovat yhtäkkiä täysin toisten ihmisten varassa.
Ja valinnanvaraa ei ole. Kirjoitinkin tätä aihetta sivuavan postauksen pari päivää sitten. Nimimerkki "kokemusta on".
Ja kun on paanupista viela ihan selva...
Niin. Ihmisarvokysymyksissä on paljon parantamista. Ei ole oikein, jos käyttää valtaa ihmiseen, joka on täysin riippuvainen auttajastaan.
Ihmisen kunnioituksen pitäisi olla koko vanhustenhuollon peruspilari. Enkä tarkoita pelkästään hoitohenkilökuntaa, vaan myös poliitikkoja, jotka tekevät päätökset.
Lähetä kommentti