11.5.07

Hoidetaanko masennuspotilaita vai ollaanko vain hoitavinaan


Näyttää siltä, että mielenterveyspalvelujen taso ja määrä riippuvat asuinkunnasta. Esimerkiksi Helsingissä asiat ovat ilmeisen heikosti: laissa määrätty hoitosuunnitelma puuttuu erittäin suurelta osalta potilaista.
– On väärin, että mielenterveyskuntoutujan saamat palvelut riippuvat siitä, missä kunnassa hän asuu, sanoo Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri.
Mielestäni se, että masennuspotilaat jätetään hoitamatta tai heidät jätetään pelkän lääkityksen varaan kertoo karua kieltä vallanpitäjien arvoista. Sitä paitsi: masennus on monen muun ongelman äiti. Pahimmillaan se saattaa johtaa ihmisen itsemurhaan.
Valtiovalta teettää tarjolla olevista hoidoista moninaisia vaikuttavuustutkimuksia. Niissä on osoitettu, että lääkehoitoihin liitetyt psykoterapiat ovat vaikuttavia hoitomuotoja. Potilaille on syytä siis antaa psykoterapiaa.
Moneen kertaan tilastoin on sitä paitsi osoitettu, että masennus ei ole lisääntynyt. Mielestäni siksi olisi syytä kysyä: miksi masennus nykyisin tekee entistä useammasta ihmisestä työkyvyttömän? Itse arvelen, että vastaus on yksinkertainen: siksi, että sitä ei hoideta vaikuttavalla tavalla, vaan useissa kunnissa annetaan tehotonta tai riittämätöntä hoitoa.

8 kommenttia:

Mikki kirjoitti...

Yksi merkittävämpiä ongelmia masennuspotilaiden hoidossa on se, kuinka monen mutkan kautta potilas joutuu usein kulkemaan, jotta pääsee hoitoon -- olettaen tietenkin, ettei tällä ole rahaa hoidattaa itseään yksityisellä lanttumaakarilla.

Julkisella puolella hoitoon vaaditaan pitkät odottelut terveyskeskuksissa lähetteiden toivossa, usein älyttömän lyhyisiin puhelinaikoihin tähtäily ja puhelimessa (mahdollisesti turhaan -- mutta huomennahan voi soittaa uudelleen!) jonottelu, sekä se tosiasia, että jos ei ole todella hätätapaus, jossa on jo valmis ampaisemaan raitiovaunun alle vain päästäkseen ahdistuksesta eroon, useimmiten aikakin järjestyy lopulta vasta kuukauden tai parin päähän -- ja silloinkin on turha olettaa saavansa mitään säännöllistä hoitoa, vaan seuraavaa aikaa saa luultavasti odotella yhtä pitkään. Kehnompi juttu, jos apua tarvitsee nopeasti. Nappeja kyllä luultavasti saa helposti, mutta jos oikean annostuksen tai lääkkeen löytäminen vaatii vaikkapa tusina käyntikertaa, näillä aikaväleillä se ei ole kauhean realistinen ratkaisukeino. Kun ihminen ei välttämättä kykene edes poistumaan asunnostaan ilman silmittömiä ponnistuksia, tähän byrokratiaviidakkoon astuminen tuntuu helposti täysin mahdottomalta ajatukselta.(*) Pahimmillaan tästä seuraa luonnollisesti se, että lieväkin tilanne pääsee äitymään todella pahaksi, ennen kuin apua alkaa löytymään.

(*) Luonnollisesti ne, jotka eivät tunne vaivaa ihmettelevät tässä välissä, mikä siinä on niin vaikeaa, mutta kun taudinkuvaan kuuluu läheisesti juuri se, että terveille ihmisille yksinkertaiset asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Jos tätä käsitettä ei kykene ymmärtämään, ei se mitään, telkkarista tulee kyllä varmaan Salkkarit tai jotain muuta yhtä älyllisesti haastavaa.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Mikki, osut juuri siihen kohtaan, joka itseäni on huolestuttanut tosi paljon: masennus vie aloitekyvyn. Se voi invalidisoida ihmisen täysin oman asuntonsa vangiksi.

Näyttää siltä, että järjestelmässä ei joko tunnisteta hätätapauksia tai sitten resursseja ei ole kohdennettu hoitotakuun vaatimassa määrin. Hoitotakuuhan koskee nimenomaan kiireetöntä hoitoa, mutta erittäin vakavia ongelmia on myös kiireellisten tapausten hoitoonpääsyssä. Näyttää siltä, että epätoivoisetkaan teot eivät aina takaa välitöntä toitoon pääsyä. Ehkä kuntia pitäisi haastaa oikeuteen vähän herkemmin, jotta tilanne saadaan korjatuksi. Ainakin Helsingin terveysjohdolta olen kuullut mielipiteitä, että ihmiset paranevat jonoon. Jos päätöksiä tehdään tällaisen uskomustiedon pohjalta, ei ole syytä ihmetellä, että hoitoonpääsy on retuperällä.

Enni kirjoitti...

Traagista on myös se yleensä vaiettu tosiasia, että usein mielenterveyden ongelmat tuovat mukanaan myös mahdollisesti toimeentulon ongelmat, jotka puolestaan lisäävät ahdistus- ja masennuskierettä. Jos sen lisäksi täytyy vaatia itselleen oikeaa ja riittävää hoitoa, monella eivät voimat yksinkertaisesti riitä.

Sairastuin itse vakavaan masennukseen opiskeluaikanani. Minulla oli onni päästä heti asiantuntevaan hoitoon, mutta elin monta vuotta selviytymiskapasiteettini äärirajoilla taloudellisesti.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Enni, tämä toimeentulokysymys on erittäin masentava.
Sairastuminen merkitsee yleensä rahahuolten alkua ja rahahuolet merkitsevät masennusta. Itse sairastuin nuorena opiskelijana tuberkuloosiin. Tiedän kokemuksesta, että taloudellinen tuki, jota tuo kyseinen sairaus toi tullessaan, oli merkittävä tekijä henkisessä toipumisessa ja sitä kautta auttoi takaisin terveiden kirjoihin ja opiskelun pariin.

Rahahuolet merkitsevät aina vapaa-ajanmahdollisuuksien kaventumista. Jos ei ole rahaa bussilippuun, ei voi lähteä kaupungille katselemaan ihmisiä. On halvempaa jäädä kotiin sohvalle ja ostaa lohdukkeeksi jotain halpaa ja hyvää... Siitä tulee herkästi itseään ruokkiva kierre.

Arhii kirjoitti...

On vain yksi "muuttuja" ja määre, jolla saa hoitoa.

Olen suositellut sitä apuatarvitseville tuttaville ja prepannut heitä toimimaan mahdollisimman uskottavasti ja kylmäpäisesti.

Se on itsemurha-ajatuksien ilmaiseminen ja liioittelu ilman estoja. Muuten ei vähävarainen saa apua Helsingissä. Ei todellakaan.

Olen tsempannut ultrarehellisiä ja ongelmiaan vähätteleviä kavereitani kerrankin elämässään harkitusti sumuttamaan ja auliisti valehtelemaan ilman estoja, ettei sitten todelliset itsetuhoimpulssit pääse yllättämään ylivastuullista yksilöä ja hoitamatonta tapausta - etteivät ne lapsuuden traumat todellakin lopulta pääse iskemään sitä viimeistä kylmää puraisuaan.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Arhii, luulen, että tämä helsinkiläinen julkinen terveydenhuolto tosiaan siirtää ongelmia seuraaville budjettikausille. Sitä välinpitämättömyyttä pitää vain hämmästellä, millä esimerkiksi lasten ja nuorten ongelmiin suhtaudutaan. Olen omin korvin kuullut, miten kaupungin ylimmässä terveysjohdossa näitä ongelmia vähätellään.
Sellaisten aikuisten, jotka eivät itse kyksene koko terapiaansa maksamaan on, aivan kuten kerrot, aika epätoivoista saada apua. Kaikkein alimpaan luokkaan, täysin avun ulkopuolelle, on luokiteltu Hesassa esimerkiksi maahanmuuttajat, joiden mielenterveden kriisit lienevät keskivertoa todennäköisempiä muutenkin. Seurasin jokin aika sitten venäjää puhuvan ihmisen epätoivoa, kun tämä yritti saada apua elämänsä kaaokseen. Pitää sanoa, ettei edes lämmintä kättä tarjottu julkisen terveydenhuollon taholta. Mitäs jos tällaisella ihmisellä ei nyt sitten satu olemaan ketään suomen kieltä toitavaa ystäväpiirissään? Minusta Helsinki riikkoo törkeästi ihmisoikeuksia hallinnollisin järjestelyin.

sumea kirjoitti...

Tärkeä asia, jossa tarvitaan pikaisia toimia sekä keskusteluakin laajoissa medioissa.

Aamulehdessä oli vähän aikaa mielipidekeskustelun avaus.

http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_avaus/4887312.shtml

Masentuneena kaikki tuntuu vaikealta, omien asioidensakin ajaminen.

sumea kirjoitti...

Kirsi, anteeksi linkki tuli väärin. Yritin viitata suraavaan Aamulehden juttuun Maria Syvälä: Sekoa, ettet sekoaisi 4.5.2007 Sunnuntai/Mielipide/Keskustelun avaus.