21.5.07

Uusi yhteys dementiaa sairastavaan äitiin löytyi laulun välityksellä

Laulu ja tanssi tuovat hyvää mieltä meille kaikille. Kuvassa Vantaan Sydänyhdistyksen Ikälisä-kokoonpanoa keikalla.

Tein juuri ET-lehteen jutun siitä, miten musiikki, erityisesti laulaminen, avasi haastateltavalleni tien takaisin dementiaa sairastavan äidin luo.
Puheen jo kadottua lauluista löytyi vielä pitkäksi aikaa kieli, jolla voitiin tulkita syviä tuntoja ja lievittää suruja.
Itse arvelen, että sairaala- tai laitoskäynteihin kannattaa paneutua. Jos vanhus on aktiivivuosinaan nauttinut laulamisesta, hän ehkä nauttii siitä edelleen. Jos hän on nauttinut runoista, uutisista, valokuvista, saattaa vierailukäynneille löytyä uutta sisältöä ja sitä kautta puolin ja toisin uutta iloa.

Kävin myös haastattelemassa vanhusten musiikki- ja liiketerapiaan (tanssiin) perhehtynyttä psykologian dosentti Laura Hokkasta aiheesta. Hokkanen kertoi, että laulamista on kokeiltu aivan hoitotyössäkin: laulava hoitohenkilökunta on ruosalaistutkimuksissa saanut aikaan hyvää mieltä vanhustenhoitolaitoksissa.

10 kommenttia:

Neulekirppu kirjoitti...

"Laulu" muuten rauhoittaa myös hevosen.
Jos hevonen säikkyy jotakin, ja sille laulaa matalasti ääntä esim. "doooo" tai "hmmmmmmmm" se yleensä hidastaa vauhtia (painoavut=istunta ja ohjat tukena tietenkin).

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Laulu rauhoittaa samoin vauvoja, kuten tunnettua.
Tämä dementiajuttu on mielenkiintoinen kuitenkin sen tähden, että ihminen, joka ei enää puhu, saattaa siis laulaa.

Outi kirjoitti...

Tietäähän sen, että laulu saa hyvälle mielelle tavallisen aikuisen ihmisenkin. :) Nimimerkillä ikuinen hyräilijä. :D

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Muistan, kun nuorena jouduin sairaalan. Lääkärit ja sairaanhoitajat olivat niin kiireisiä, ettei tavallinen potilas niitä nähnyt kuin kierrolla, mutta osastolla oli yksi sairaala-apulainen, nimeltään Veera. Hän hoilasi estoitta lattia luututessaan. En muista lääkäreiden nimiä, mutta Veeraa en unohda. Tämä laulu taisi auttaa bakteerin nujertuksessa.

Obeesia kirjoitti...

Kun isäni vielä eli, otin hänen pyynnöstään mukaan kitaran tullessani häntä tervehtimään. Isä halusi, että laulan muillekin vanhuksille.

Menimme ruokasaliin, jonne vanhukset tulivat kahviaikana. Lauloin tuttuja lauluja. Lopuksi lauloin ilman kitaraa Täällä pohjan tähden alla (se vanha versio). Mummut alkoivat laulaa mukana. Lauloimme yhdessä vielä monta laulua.

Lupasin itselleni, että menen toistekin laulamaan ja laulattamaan. Päiväkerholaisille kävin isän pyynnöstä lausumassa runoja, mutta laulaminen jäi siihen yhteen kertaan.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Mieheni laulattaa vanhuksia työssään. Hän joskus kertoi, että ohjelmistoa ei juuri ole suotavaa yrittää muuttaa. Yleisö hermostuu hanakasti vaihtelusta. Tutut vanhat laulut tuovat turvallisuutta.

Haastateltavani lauloi äidilleen sellaisia lauluja, joita hänen äitinsä oli nuorena ja aktiivisena kansankynttilänä pitänyt erityisen tärkeinä ja rakkaina. Osa lauluista ei tyttärelle ollut edes erityisen tuttuja, mutta yllättäen äiti itse kiirehti apuun, kun tytär tapaili säveltä tai sanoja.

Neulekirppu kirjoitti...

Totta. Juttu on tosi mielenkiintoinen.

Rytmi ja melodia säilyvät alitajunnassa.
Pari lapsistani on oppinut laulamaan ennemmin kuin puhumaan.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Niin, ja vaikka ihminen unohtaisi jo sanat, saattaa melodia olla muistissa, sillä sanat ja melodia ovat kuulemma eri aivopuoliskojen tavaraa. Dosentti Hokkanen kertoi, että aivohalvauspotilaiden kuntoutuksessa käytetään juuri tätä asiaa hyväksi, kun pyritään luomaan uusia hermoratoja aivopuoliskoijen välille – ja usein tässä onnistutaan: musiikin avulla afasiaa sairastava ihminen löytää puheen uudelleen.
Aivan maallikkona arvelen, että hyvin pienen, vielä puhetta osaamattoman lapsen laulutaito selittyy aivofysiologialla.

mehtäsielu kirjoitti...

Joskus mietin tuota ihmisen kasvun ja lakastumisen ihmettä. Toisinaan tuntuu että ne menevät käänteisessä järjestyksessä. Ensin tulee ääni ja äänet, sitten ymmärtäminen, sitten oma puhe, sitten lukeminan ja kirjoittaminen. Ja päinvastoin, ensin ei osaa kirjoittaa eikä lukea, sitten ei enää tunne, lopulta jää ääni, jossa on jotain tuttua. Kun kerros kerrokselta ihmisen muistista pyyhitään pois, lopulta jää ne viimeiset tutut asiat, musiikki, jotkin laulujen sanat, toisen ääni, josta saattaa vastaantulijan vielä tunnistaa. Niin syvälle ne ovat syöpyneet, jotkin soinnut, äänteet, sanat. Usein kun esittelin itseni äidille, hän sanoi, että tunsi minut - äänestä. Ja yhtä iloinen yllätys oli joskus, kun tuli joku tuttu laulu ja hän alkoikin laulaa mukana. Niin joutui armas aika ja suvi suloinen.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Mehtäsielu, elämä saattaa tosiaan kulkea tuohon tapaan, varsinkin, jos muisti heikkenee elämän loppupuolella.
Sinulla on näköjään ollut niitä samoja kokemuksia kuin haastateltavallani tuon laulamisen suhteen. Tutut laulut vuosikymmenten takaa herättävät muistin kipinän henkiin.