9.4.12

Vanhuksen omat arvot pitää asettaa etusijalle hoitopaikkapäätöksissä

Pitkinä pääsiäispyhinä itselläni on ollut aikaa ajatella muun muassa arvoja, joille yhteiskuntamme rakentuu. Oma ikääntymiseni ja läheisten ikääntyminen saavat mietteliääksi.
En nimittäin tahtoisi suurin surminkaan joutua asemaan, johon joku helsinkiläinen vanhus joutuu, ellei ole jo kuollut, kun oikeusistuin päätti, että kotihoito voi kaikin mokomin vaihtaa vanhuksen yövaippaan ja yöpukuun neljältä iltapäivällä eikä siihen ole nokan koputtamista kenelläkään.
En tahtoisi itse myöskään joutua siihen tilanteeseen, että kotikaupunkini päättää sijoittaa minut vieraalle paikkakunnalle, kauas läheisistäni, kun tarvitsen hoitopaikan. Kuka minua sitten ehtisi ruokkia, jos lapset eivät pääse ja jos käy niin, että puoliso on sijoitettuna toiseen hoitolaitokseen. Jos puoliso on samassa ja meille annetaan lupa tavata toisiamme, voimme tietysti ruokkia toinen toistamme sen mukaan onko hyvä vai paha päivä.


Edellä kuvaamani ei kuitenkaan ollut syy tähän postaukseen.
Syy oli yksinkertaisesti se, että tahtoisin viettää heikon vanhuuteni ystävieni seurassa, niiden parissa, joilla on samantapainen arvomaailma kuin itselläni. En tahtoisi, että Helsingin kaupunki päättää asiasta.
Silloin, kun en enää itse jaksa valita televisiokanavaa tai en osaa vaihtaa radion kanavia, voisin kuitenkin saada elää kristillisessä ilmapiirissä, vaikka minulla ei ole niitä suuria rahoja, jotka avaavat pääsyn melkein millaisiin ratkaisuihin itse ikinä mielin...
Etelä-Euroopassa kirkko pitää yllä vanhustenhoitoa. Minulle sekin olisi mukavampaa kuin siivousfirmojen ylläpitämä palvelu, jossa laitos pitkälti määrää, miten voin elää ja uskoa. Tahtoisin säilyttää omat ihmisoikeuteni mahdollisimman pitkälti ja sitten, kun olen niin höperö, että en oikeasti kykene pitämään itsestäni enää huolta, tahtoisin, että ne, jotka rakastavat minua, voisivat todellisesti päättää puolestani.
En usko olevani mitenkään outo ja ainutkertainen toiveissani.

Tänään päiväkävelyllä keskustelin puolisoni kanssa aiheesta. Kävi ilmi, että kaupunki päättää puolestani, mihin joudun, kun joudun laitokseen; itselläni tai läheisilläni ei ole asiaan juuri mitään vaikutusmahdollisuuksia.
Moni yksittäinen omainen ja vanhuksia kunnioittava poliitikko on nostanut asian esille. Viimeksi vanhustenhoidon välikysymys hautautui eduskunnassa muistaakseni Matti Vanhasen lautakasan taakse. Kansanedustaja, lähihoitaja Tarja Tallqvist on uhrannut vuosia vanhusten aseman parantamiseen ja sysännyt liikkeelle kansalaisliikkeitä. Hänenkin ponnistelunsa ovat valuneet hiekkaan.
Kun toimittajana kävin aikoinani haastattelemassa Helsingin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaista, tämä kertoi, että kaupunki tilaa suurilta palvelujentuottajilta palvelut, ei pieniltä.
Niinpä niin, pienet eivät pärjää tässä kilpailutuksen ja tilaaja–tuottaja-maillin yhteiskunnassa. Minusta kaupungille pitäisi olla aivan samantekevää, kuka palvelun tuottaa, jos vanhus saa vaikka palveluseteleillä valita itse, mihin tahtoo mennä hoitoon: tahtooko 200 kilometrin päähän lapsistaan, tahtooko siivousfirman tai virolaisen yrityksen ylläpitämään yksikköön vai tahtooko yksityisten ylläpitämään, ehkä vaatimattomaankin yksikköön, missä samoista asioista kiinnostuneet, vanhat opiskelukaverit, perheystävät, samaa harrastavat, samoin uskovat tai jollain muulla tavoin yhteisöllisesti nivoutuneet ihmiset voivat tukea toisiaan ja järjestää toisilleen pientä puuhaa ja virkistystä, jaksamisen mukaan.
Näin vanhusten yhteisöistä voisi tulla voimavarapankkeja, paikkoja, missä parempikuntoiset tukisivat heikompikuntoisia, iloisemmat rohkaisissivat masentuneita eikä henkilökunnalle annettaisi valtaa rajoittaa ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia.

2 kommenttia:

mm kirjoitti...

Pysähdyin tuohon "vaikka vaatimattomamapaankin yksikköön". Hoidon "ulkoiset vaatimukset" on todella viety niin pitkälle, että sisäisiin palveluihin ei ole enää varaa..
Puhut asiaa tässä. Vähän uudella tavallakin. Tämä olisi hyvä keskustelun avaus missä tahansa.

KirsiM kirjoitti...

Olen iloinen, jos tästä tosiaan alkaisi jokin keskustelu. Vanhusten ihmisoikeudet ja ihmisarvo ovat unohtuneet kilpailutusten ja ulkoistusten tuoksinassa...