18.2.09

Jos kyse ei olekaan siitä ettei ole elinluovutuskortteja vaan

Tarjuska viettää tänään elämänsä toista 18-vuotispäivää: ensimmäisestä hänelle tehdystä maksansiirrosta on kulunut 18 vuotta. Meitä blogaajiakin on useita, joiden elämään tämä vuosipäivä on tuonut toivoa ja iloa.


Mutta mutta. Jo muutaman vuoden ajan on kuulunut huolestuneita äänenpainoja sen johdosta, että elinsiirtojen määrä on vähentynyt. Elsinluovutuskorttien täyttämiseen on rohkaistu: kortti lompakossa helpottaa kuoleman kohdatessa omaisten tilannetta. Mutta mutta.
Minusta näyttää ilmeiseltä, että omaan napaan tuijottaminen on yleistynyt viime vuosina Suomessa. Kun elin menee tuntemattomalle henkilölle vieraaseen keskussairaalaan, sairaalat eivät ole valmiit edistämään elinluovutuksia. Elinluovutuksissa keskussairaalakohtaiset erot ovat suuret.
Tilastolähde: Uumunen3/2008

2 kommenttia:

Tarjuska kirjoitti...

Saas muuten nähdä kuinka paljon vielä nämä kunnan rahatilanteet jatkossa säästävät näitä toimia. Tänään juuri tuli televisiosta siitä, että virkoja vähennetään ja yhtä helposti ei enää oteta uusia työntekijöitä tilalle. Se kaikki vaikuttaa elinten luovutustoimintaan ja aivokuolleiden tehohoitoon.
Silloin lauantaina, kun olimme jakamassa elinluovutuskortteja, niin ihmiset olivat aika pidättyväisiä asian suhteen. Palateessani Rautaiteaseman kautta kotiin, jaettiin siellä esitteitä "Kiina, rikokset, jotka eivät vanhene". Yllätys, yllätys...sisäsivulla oli tietoa "Minkä arvoinen on mielipidevangin elämä Kiinassa". Elinten hinnat olivat hinnoiteltu rahan arvon mukaan. Näin Kiinassa, jossa rahalla saa. Onneksi kuitenkin Suomessa ei rahalla saa ja siksi toimintakaan ei voi olla rikollista. Laki elinten irottamisesta säätää koko toimintaa ja elintä tarvittaessa, jokainen on samalla lähtöviivalla, niin toivon mukaan myös poliikotkin.

KirsiM kirjoitti...

Niin, Tarjuska, suomalaisety tuntevat Kiinan elinluovutusasiat paremmin kuin suomalaisen tilanteen.
Vähitellenhän tätä menoa Suomessakin lisääntyy Euroopassa jo käynnissä oleva elinluovutusrumba, jossa aivan todella sitten retkeillään Kiinaan klinikoille saamaan elinsiirtoja, jos Suomessa niitä ei saa. Ja siihen, mitä ja kenen elimiä Kiinassa ihmisiin siirretään, emme voi mitä ilmeisimmin vaikuttaa. Siksi eettisesti oikea ratkaisu on, että suomalaista ja pohjoismaita järjestelmää tuetaan eikä suinkaan ajeta alas. Tässä ei enää ole kyse pelkästään siitä, että muussa tapauksessa vain rikkaat saavat hoitoa. Tässä on kyse myös siitä, ettei kehitysmaiden ihmisiä tapeta, jotta joku länsimainen ihminen saisi jatkoaikaa.