27.4.12

Sosioekonomisten terveyserojen anatomiaa

Sosiaalipolitiikan ja terveysjournalismin sekä terveyteen liittyvän poliitisten päätöksenteon seuraaminen on nykyisin itselläni sen varassa, mitä ennätän arkityötäni, joka suuntautuu pikemminkin työhön Suomen rajojen ulkopuolella.

Tänään bongasin linkin ja sen takaa jutun, jonka tahdon esitellä. Kyseessä on erikoistutkija Ritva Prättälän artikkelia esittelevä tiedote Thl:n sivuilta: http://www.thl.fi/fi_FI/web/kaventaja-fi/ajankohtaista/kavenna-kanssamme/prattala.
Juttu viittaa Lääkäri-lehden artikkeliin, johon meillä ulkopuolisilla ei ole pääsyä. 

Sen sijaan
Lääkäri-lehden kommentti-jutussa professori Eero Lahelma ottaa asiaan kantaa. Lahelma haastaa poliitikot vastuuseen:
Terveys- ja kuolleisuuserojen raju kasvu antaa vakavaa ajateltavaa kansalaisille ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, mutta ennen muuta poliitikoille ja päättäjille. Avuksi kannattaa ottaa sosiaali- ja terveysministeriön terveyserojen kaventamisohjelma (7). Siihen on kirjattu monia keinoja, joilla terveyseroja voidaan torjua.
Ritva Prättälän tutkimusbibliografiaa Thl:n hakukoneella.

25.4.12

NIMBYt - koulutetumpiako?

Telkkariuutisissa tänään Suomen ympäristökeskuksen joku asiantuntija selitti nimby-ilmiötä sillä, että ihmisten koulutustaso on noussut. Kaikissa kunnon uutisissa on asiantuntijoita (asianosaiset saattavat toki unohtua).  Nyt jäi perin epäselväksi, mihin tutkimuksiin tutkijan lausunto perustui. Oma luuloni on, että kyse ei kuitenkaan olisi koulutustason kohoamisesta, vaan ihan yksinkertaisesti itsekkyyden ja ahneuden kasvusta.

Asuin nuorena kaupungin vuokra-asuntoalueella, jossa vastustettiin jyrkästi päihdeongelmaisten asuntolaa takapihallemme. Myöhemmin asuin pihapiirissä, missä oli kahdenkinlaisia asuntoloita. Ongelmiakin oli, elämä on rosoista, mutta elämä on rosoista myös keskikaupungin arvokiinteistöissä. En tiiä, missä koulutetumpia ihmisiä asui, ehkä keskikaupungilla, mutta ainakin siellä on arvokiinteistöjä ja ympärillä oleva köyhyys tuottaa markkinahäiriöitä. Vaihtoehto.

9.4.12

Vanhuksen omat arvot pitää asettaa etusijalle hoitopaikkapäätöksissä

Pitkinä pääsiäispyhinä itselläni on ollut aikaa ajatella muun muassa arvoja, joille yhteiskuntamme rakentuu. Oma ikääntymiseni ja läheisten ikääntyminen saavat mietteliääksi.
En nimittäin tahtoisi suurin surminkaan joutua asemaan, johon joku helsinkiläinen vanhus joutuu, ellei ole jo kuollut, kun oikeusistuin päätti, että kotihoito voi kaikin mokomin vaihtaa vanhuksen yövaippaan ja yöpukuun neljältä iltapäivällä eikä siihen ole nokan koputtamista kenelläkään.
En tahtoisi itse myöskään joutua siihen tilanteeseen, että kotikaupunkini päättää sijoittaa minut vieraalle paikkakunnalle, kauas läheisistäni, kun tarvitsen hoitopaikan. Kuka minua sitten ehtisi ruokkia, jos lapset eivät pääse ja jos käy niin, että puoliso on sijoitettuna toiseen hoitolaitokseen. Jos puoliso on samassa ja meille annetaan lupa tavata toisiamme, voimme tietysti ruokkia toinen toistamme sen mukaan onko hyvä vai paha päivä.


Edellä kuvaamani ei kuitenkaan ollut syy tähän postaukseen.
Syy oli yksinkertaisesti se, että tahtoisin viettää heikon vanhuuteni ystävieni seurassa, niiden parissa, joilla on samantapainen arvomaailma kuin itselläni. En tahtoisi, että Helsingin kaupunki päättää asiasta.
Silloin, kun en enää itse jaksa valita televisiokanavaa tai en osaa vaihtaa radion kanavia, voisin kuitenkin saada elää kristillisessä ilmapiirissä, vaikka minulla ei ole niitä suuria rahoja, jotka avaavat pääsyn melkein millaisiin ratkaisuihin itse ikinä mielin...
Etelä-Euroopassa kirkko pitää yllä vanhustenhoitoa. Minulle sekin olisi mukavampaa kuin siivousfirmojen ylläpitämä palvelu, jossa laitos pitkälti määrää, miten voin elää ja uskoa. Tahtoisin säilyttää omat ihmisoikeuteni mahdollisimman pitkälti ja sitten, kun olen niin höperö, että en oikeasti kykene pitämään itsestäni enää huolta, tahtoisin, että ne, jotka rakastavat minua, voisivat todellisesti päättää puolestani.
En usko olevani mitenkään outo ja ainutkertainen toiveissani.

Tänään päiväkävelyllä keskustelin puolisoni kanssa aiheesta. Kävi ilmi, että kaupunki päättää puolestani, mihin joudun, kun joudun laitokseen; itselläni tai läheisilläni ei ole asiaan juuri mitään vaikutusmahdollisuuksia.
Moni yksittäinen omainen ja vanhuksia kunnioittava poliitikko on nostanut asian esille. Viimeksi vanhustenhoidon välikysymys hautautui eduskunnassa muistaakseni Matti Vanhasen lautakasan taakse. Kansanedustaja, lähihoitaja Tarja Tallqvist on uhrannut vuosia vanhusten aseman parantamiseen ja sysännyt liikkeelle kansalaisliikkeitä. Hänenkin ponnistelunsa ovat valuneet hiekkaan.
Kun toimittajana kävin aikoinani haastattelemassa Helsingin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaista, tämä kertoi, että kaupunki tilaa suurilta palvelujentuottajilta palvelut, ei pieniltä.
Niinpä niin, pienet eivät pärjää tässä kilpailutuksen ja tilaaja–tuottaja-maillin yhteiskunnassa. Minusta kaupungille pitäisi olla aivan samantekevää, kuka palvelun tuottaa, jos vanhus saa vaikka palveluseteleillä valita itse, mihin tahtoo mennä hoitoon: tahtooko 200 kilometrin päähän lapsistaan, tahtooko siivousfirman tai virolaisen yrityksen ylläpitämään yksikköön vai tahtooko yksityisten ylläpitämään, ehkä vaatimattomaankin yksikköön, missä samoista asioista kiinnostuneet, vanhat opiskelukaverit, perheystävät, samaa harrastavat, samoin uskovat tai jollain muulla tavoin yhteisöllisesti nivoutuneet ihmiset voivat tukea toisiaan ja järjestää toisilleen pientä puuhaa ja virkistystä, jaksamisen mukaan.
Näin vanhusten yhteisöistä voisi tulla voimavarapankkeja, paikkoja, missä parempikuntoiset tukisivat heikompikuntoisia, iloisemmat rohkaisissivat masentuneita eikä henkilökunnalle annettaisi valtaa rajoittaa ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia.