Muutama vuosi sitten Helsingin terveystoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen totesi Helsingissä järjestetyssä terveystaloustiedeseminaarissa omassa puheenvuorossaan, että moni potilas paranee jonossa.
Juristin koulutuksen saanut Kokkonen ei puheenvuorossaan tässä yhteydessä käsitellyt niiden potilaiden ongelmia, joiden sairaus ei parane itsestään.
Jokin aika sitten Heinolan Reuma ajettiin konkurssiin. Reumapotilaille annetaan nyt siis hoitoa kunnallisella tasolla, ja Helsingissä, ainakin täällä Koillisessa, se merkitsee, että terveyskeskuslääkäri on se asiantuntija, joka osaa määrätä pitkäaikaispotilaalle labrakokeet ja mahdolliset muut tutkimukset ja osaa tulkita niitä niin suvereenisti, että erikoissairaanhoito on käynyt täysin tarpeettomaksi. Sanotaan nyt esimerkiksi, että potilaan tila on muuttunut sillä tavoin, että pari kuukautta sitten normaalisti kävellyt alle kuuskymppinen menettää liikuntakykynsä. Hänen on vaikea tällaisen vähäpätöisen syyn nojalla päästä terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Kun hän lopulta sinne pääsee, lääkäri määrää muutamia labrakokeita jollain perusteella, josta potilaalle ei oikein synny käsitystä. Lisäksi lääkäri määrää raajojen röntgentutkimukseen. Näissä ei ilmene mitään ihmeellistä: crp on "vain" 30 ja röntgenkuvat ovat puhtaat. Lääkäri ilmoittaa potilaalle, että toki hän voisi lähettää potilaan reumapolille, mutta eivät ne mitään hänelle siellä tekisi kuitenkaan ja tuskin edes ottaisivat vastaan.
Itselleni on muotoutunut selkeä käsitys siitä, miksi koillisen ja itäisen Helsingin asukkaat elävät paljon lyhemmän elämän kuin pääkaupunkiseudun läntisten alueiden väki.
Säälin masennuspotilaita, joilla ei ole voimia ajaa asioitaan. Tämä terveysviraston systeemi on hyvin darwinistinen. Mutta vaikka potilas olisi tomera, sairaus vie voimia eivätkä kaikki potilaat ole selvillä oikeuksistaan. Esimerkiksi potilasasiakirjojen merkinnöissä saattaa olla virheitä, jotka on syytä korjauttaa vastaisen oikeusturvaristiriidan varalta.
Itselleni ei ole selvinnyt, miksi koillisen ja idän terveyskeskuksissa tarvitaan ylipäätään lääkäreitä. Flunssatodistukset hoituvat vähäisemmälläkin koulutuksella, vaikka toimistosihteerin palkoin ja diagnoosit hoituisivat paremmin sähköpostitse.
Vuonna 2007 Stakesin tutkijat totesivat, että terveys on eriarvoista: "Helsingissä hyvällä alueella asuva mies elää todennäköisesti tuntuvasti pidempään kuin heikommalla alueella asuva mies, selviää Helsingin tietokeskuksen tuoreesta tutkimuksesta.Kun jakomäkeläinen mies kuolee keskimäärin 70-vuotiaana, kulosaarelainen mies elää keskimäärin 79-vuotiaaksi. Naiset elävät miehiä pidempään. Seudun asukkaista pitkäikäisimpiä ovat Espoon naiset." (Linkkilinkki)
Asiat eivät suinkaan ole kehittyneet parempaa suuntaan.
Vähimmäisvaatimus olisi, että jokainen voisi itse valita julkisen terveydenhuollon yksikkönsä, tämä saattaa jo sinänsä tasoittaa eriarvoistumiskehitystä.
Lisäksi olisi syytä vihdoinkin tutkia yksittäisten lääkärien työn laatua muustakin näkökulmasta kuin paljonko tämä "säästää" tai aiheuttaa kuluja.
Itsellemme on nyt ilmeisesti sattunut sellainen tk-lääkäri, joka on ottanut mahdolliset ylhäältä lähetetyt säästöpaimenkirjeet kirjaimellisesti eikä uskalla teettää tarpeellisia tutkimuksia eikä lähettää erikoissairaanhoitoa tarvitsevia potilaita eteenpäin, vaan yrittää selvittää asiat itse, ja, jollei onnistu, toteaa, että ei löydy syytä ja ellei hän löydä, eiväthän ne jossain reumapolillakaan löydä.
Ehdotan, että Helsingin kaupungin terveystoimen johdolle maksettaisi palkkaa sen mukaan, miten koko kaupungin väestön, myös sosioekonomisilla mittareilla mitaten, terveys kehittyy: jos väestö on tervettä, he saisivat normaalipalkkaa. Jos sosioekonomisesti mitaten heikommassa asemassa olevan väestön terveydentila heikkenee, terveysviraston johdon palkka laskisi progressiivisesti (parempiosaisethan voivat aina maksaa itsekin, jos tahtovat, joten ansio tässä ei ole terveysviraston). Jos väestön terveys paranee, johdolle voidaan maksaa bonuksia. Kohtuullista, eikö totta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti