Työterveyshuollossa ja terveyskeskuksissa puurtavat lääkärit ovat arvostuksen aallonpohjassa. Perusterveydenhuollon työ on vaativaa, jopa siinä määrin vaativaa, että nuoret lääkärit eivät tahdo uskaltautua sellaiseen vastuunottoon.
Kun tänään vihdoin ehdin lukea uusinta Duodecim-lehteä, löysin Kirjeitä ja mielipiteitä -palstalta Asikkalan terveyskeskuksen ylilääkärin, yleislääketieteen erikoislääkäri Eino Luostarisen mielenkiintoisen näkökulman, joka mielestäni ansaitsee laajempaa julkisuutta.
Yleislääkärit ja työterveyslääkärit ovat olleet ja tulevat olemaan se kollegajoukko, jonka ammattitaidon varassa on maamme kansantautien eli diabeteksen, sydän- ja verisuonitautien, tuki- ja liikuntaelinsairauksien, masennuksen ja dementian oikea diagnoosi ja hoito kunnissa ja kaupungeissa. Nämä perusterveydenhuollon monitaiturit sovittavat yhteen eri spesialisten suunnittelemat hoidot, he koettavat välttää polyfarmasiaa miettimällä, mitä niistä kuudesta tai kymmenestä hienosta ja kalliista lääkkeestä potilas ehdottomasti tarvitsee tai mihin hänellä kenties ei taloudellisista syistä ole varaa.
Duodecim on kunnianarvoisa 125-vuotias lääkäriseura, joka tuottaa paljon hyvää tietoa kansalle, medialle ja lääkärikunnalle.
Vaikka itse toisinaan joudun kirjoittamaan kriittisiä juttuja perusterveydenhuollon rakenteiden romahtamisesta, en lakkaa ihailemasta sankarilääkäreitä, jotka terveyskeskustasolla jaksavat kurjistuneista rakenteista huolimatta auttaa ihmisiä, jotka ilman heidän apuaan jäisivät tuuliajolle. Vasemman korvan spesialisteista tai geeniterapeuteista ei meille ole mitään hyötyä ilman tukevaa perusterveydenhuoltoa. Itsestäni vaikuttaa siltä, että terveydenhuollon ylärakenteissa kärsitään vakavaa kokonaisnäkemyksenpuuteanemiaa.
