Toukokuun Syöpä-lehden pääkirjoituksessa dosentti, päätoimittaja Päivi Hietanen kirjoittaa aiheesta Stressi ei aiheuta syöpää, mutta syöpä aiheuttaa stressiä.
Hietanen toteaa, ettei kukaan nykyisin kiellä vakavan sairauden potilaalle ja lähiomaisille aiheuttamaa henkistä kuormaa.
Sairaalassa ei sanota, että täällä hoidetaan vain potilaita, ei omaisia. Kiire ja henkisen tukemisen osaamisvaje kuitenkin vaivaavat.
Pienillä, oikeaan aikaan lausutuilla sanoilla ja ymmärtävällä suhtautumisella on vaikeissa kohdissa suuri merkitys, mutta väsynyt ja kiireinen hoitaja ei välttämättä huomaa potilaan tarpeita tai ei osaa suhtautua niihin oikein, Hietanen pohtii.
Tänä tehokkuuden aikana hoitoajat sairaaloissa ovat lyhyet. Aikaa potilaan henkiseen tukemiseen tuskin on. Merkittävintä henkistä tukea potilaat ilmeisesti saavat vertaistukihenkilöiltä. Tärkeää tässä tilanteessa on, että lyhyen sairaalajakson aikana potilas saa kuulla myös vertaistukitoiminnasta.
Ja tietenkin: onneksi potilasjärjestöillä on netissä vertaistukitoimintaa.
6 kommenttia:
Vakavasti sairastavan rakastava lähiomainen on lujilla. Syöpää sairastavan lapsen äidin ja miksei isänkin tuska on joskus tuolla puolen ymmärryksen, niin suurta ja polttavaa se on. Moni äiti ottaisi lapsensa sairauden itselleen.
Henk.koht. muistan äidin syöpäsairauden ja isän, joka huolehti ja helli (ja kärsi) semmoisella rakkaudella etten vastaavaa ole nähnyt. Kaunis muisto isästä tässäkin mielessä meille lapsille jäi.
Sairasta ei saa hylätä.
Sairasta ei saa hylätä.
Myöskään omaista ei saisi hylätä. Ihminen ei ole parhaimmillaan, kun kriisi koettelee. Monesti syöpäsairas ja hänen omaisensa joutuvat kokemaan, että heihin suhtaudutaan ikään kuin tartunnan pelossa. Moni pitää etäisyyttä sairaaseen ja sairauden koettelemaan perheeseen siksi, että pelkää asettavansa sanansa väärin. Itse ainakin olen usein sanonut jotenkin huonosti juuri tällaisessa tilanteessa, mutta silti tiedän, että hylkääminen on pahempaa kuin töppäily.
Hyvä että otit tuon lapsinäkökulman esille, Paju. Siihen on jotenkin nyt herätty. Äidin tai isän vakava sairaus on lapselle kriisi. Siskoni kertoi potilastoveristaan, pienten lasten äidistä, jonka elämä hiipui ja sammui. Äiti oli niin heikossa kunnossa, ettei lasten kiipeileminen äidin sängyllä käynyt päinsä.
Mietin tuota kuunnellessa, miten käsittämätöntä ero on aikuisellekin, saati turvaa tarvitsevalle lapselle ja meille, jotka katsomme tapahtuvaa.
Tiedän sen varsin hyvin. Itse sairastuttuani vakavasti, piti näyttää sitä vahvaa osapuolta, kun huomasi muun perheen syvän ahdistuksen. Sairaalassa onneksi oli kontrollikäynnillä muita samaa kokeneita potilaita, jotka sitten jaksoivat tukea ja kulkea rinnalla vaikeinakin hetkinä. Tosin läheiset monesti jäävät heikoille tuossa tilanteessa. Heidän pitäisi kai osata olla niin aktiivisia, että löytäisivät vertaistukea itselleen.Omassa potilasjärjestössämme näyttää olevan pula niistä läheisten vertaistukijoista. Monikaan läheinen ei jaksa enää pohtia jälkikäteen niitä ikäviä kokemuksiaan, vaan haluaisi unohtaa ne. Se on ongelma, kun ei löydy niitä jotka haluaisivat jakaa niitäkin kokemuksiaan. Vakava sairaus vaikuttaa kaikkiin perheen jäseniin.
Ah hoitajat, heidän joukossaan on taivaasta alas laskeutuneita enkeleitä. Mutta kiire, henkilöstön vähyys, liian suuret potilasmäärät aiheuttavat sen, etteivät he ehdi olla enkeleitä, vaikka haluaisivatkin. Moni kertoo, että riittämättömyyden tunne on pahinta, kun ei voi tehdä sitä, mitä haluaisi, ja minkä kokee oikeaksi. He haluaisivat myös enemmän tukea omaisia.
Tarjuska puhuit tuossa asiaa. Tunsin piston sydämessäni. Niin kuin itsekin ajattelin, että sitten kun kaikki on ohi, alan tehdä vapaaehtoistyötä, käyn edelleen siellä. Olenko käynyt? Jonkun kerran, ja siitäkin tuli niin voimaton olo, kun näki kaikki ne entiset ihmiset, jotka olivat yhä heikommassa kunnossa. Kotona piti puoli tuntea itkeä sitäkin avutonta vanhusta, jolla oli sama yöpaita kuin äidillä, perhosia ja kukkia siinä, ja joka ei jaksanut edes päätä nostaa tyynyltä, saati että ottaa vesilasista hörppyä.
Tarjuska, nytpä otit esiin asian, jota en ainakaan minä ole tullut koskaan ajatelleeksi: potilaan läheisten vertaistuen.
Mehtäsielu, ihminen kai tarvitsee aikaa surrakseen oman surunsa ja toipuakseen. Saattaa olla, että surun jälkeen tulee mahdollisuus auttaa tai tukea toisia ihmisiä.
Niinpä. Se omainenkin on kovilla...
Lähetä kommentti