Nykyinen meininki on ostaa kaupasta ja heittää pois, kun kasvi on kukkinut. Haasteellisempaa on yrittää kukittaa sitä vuodesta toiseen. Jos näin tehdään, hyvässä hoidossa kasvi kukoistaa ja se on jo vuoden päästä paljon hienompi kuin kaupasta juuri hankittu tuontikasvi.
Valokuvatorstain tämän viikon inspisteksti:
"Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan."
Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)
20 kommenttia:
Hämmästelen niitä, joiden kukat kestävät sukupolvelta toiselle. Itselläni ei tahdo säilyä yhtä kasvukauttakaan.. Paitsi pääsiäis- ja joulukaktukset, jotka olen saanut kukkimaan monena vuonna, taitavat olla vain tyytväisiä unohtelevan hoitajan käsissä..ü
Hyvä näkökulma taas, Kirsi!
Itse yritän aina saada ruukkukukat uudelleen kukkimaan.
V, itsekin ihailen tuollaisia suorituksia. Liiallinen kastelu on kai joka tapauksessa haitaksi useimmille kasveille.
Kiitos, Neulekirppu. Vielä kerran sinulle kiitos siitä, että tutustutit minut tähän Oliveriin ;)
Olen ihmetellyt miksi monet hankkivat joka kevät uudet pelargoniat vaikka kokemukseni mukaan, ne säilyvät hyvin talven yli ja kukkivat hienosti myös tulevina vuosina.
=O
Näin ei kai mummun aikaan toimittu..?
Meillä eivät kasvit menesty! Ihailen ihmisiä joilla on tarvittavaa kärsivällisyyttä.
Ne on kai eri ihmiset kun saavat kukkansa menestymään ja kasvamaan kotioloissa. Meillä taitaa ehkä joulukaktus kukoistaa, mutta suurin osa rupsahtaa ennen pitkää. Pelakuita olen yrittänyt säilyttää talven yli, mutta niin se vaan on, että keväällä on uusia kukkia ostettava tilalle. Parina vuonna naapurin kellarissa ja hiiret söivät ne juuriaan myöten. Omassa kellarissa on liian lämmintä ja valoisaa, joten ei ne siellä viihdy. Täytyy vaan sitten ostaa joka vuosi kukat uudestaan, jos mielii niitä. Ennen vanhaanhan ihmiset lähinnä asuivat sellaisissa asunnoissa, joissa oli viileämpää tilaa kukkien talvisäilöön.
Rakkautta ja mitä se nyt oli... (jääköön kauppanimi kirjoittamtta). Rakkaudesta en tiedä, mutta vähän vaivaa ja huolenpitoa kasvit kaipaavat. Vastineeksi antavat mielihyvää.
Maitzu, Tarjuska tuossa selittää jo näköjään syitä tilanteeseen. Luulen, että yksi syy on se, että nykyaikana ihaillaan feng suita, mutta hankitaan mahdottomasti hyödykkeitä. Jos näin menetellään, on pakko heittää välillä pois. Näin ei tosiaan mummon aikana toimittu. Kukkien kierrätys olisi mielestäni suotavaa ja jossain määrinhän sitä tapahtuukin.
Allyalias, meillä monet kasvit menestyvät, siellä en ennätä hoitaa niitä liikaa.
Tarjuska, minullakin on noita talvisäilytysongelmia.
Sumea, sinäpä sen sanoit:)
Lämpöä ja rakkautta kuva täynnänsä.
Kukkien kasvattaminen vaatii sellaista pitkäjänteisyyttä, johon ei nykyaikana aina päästä.
SusuPetal, siitä tämä kuva minullekin puhuu.
Memmu, pitkäjänteisyyttä ja viitseliäisyyttä: mummi viitsii torjua kirvoja ja kasvutauteja eikä ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa heitä kasvia jätesäkkiin. Hänellä on myös vuosittaiset perinteet, joiden mukaisesti kasveja hoidetaan.
Itselläni on ikivanha saint paulia, se pienikukkainen, ja mustanmerenruusu ja yksi kaktus, joita voi pitää vanhoina. Mutta monenmonta ostettua kukkaa olen saanut kuolemaan.
Perennat säilyvät paremmin. :)
Kuvastasi välittyy rakkaus kukkiin.
Wau, mitkä kukkapehkot! Viherpeukaloa ei ole minussa juuri laisinkaan... tyydyn muovikukkiin ja helppohoitoisiin viherkasveihin.
Liisa, olet selvästi kukkaihminen. Mustanmeren ruusun hoitaminen todistaa, että olet kukkien vaalija.
Hansu, helppohoitoiset muovikukat ovat varmoja valintoja ;)
Tässä kuvassa on lämpöä. Mummot, nuo parhaimmat kukkien hoitajat.
Meikäläisellä on kyllä jonkunsorttinen viherpeukalo, mutta kissojen takia meillä ei voi enää pitää kasveja sisällä (liikaa innokkaita apulaisia).
Puutarhassa tykkään eniten perennoista. Ihmiset käyttävät valtavat määrät (aivan turhaan) taimitarhojen yksivuotisiin kesäkukkiin. Jotkut ostavat useamman satsin kesässä. En oikein voi sellaista hassaamista käsittää. Minä laittelen kesäkukat siemenestä, krassia ja kehäkukkaa.
Tuima, kukat ovat äidilleni erittäin tärkeitä. Tämä lämpö varmaankin heijastuu kuvasta.
HaloEfekti, taitaa olla kissojen kanssa, kuten lasten: ovat aika innokkaita auttamaan silloinkin, kun siitä on vähän hankaluuksia sille, jota autetaan.
Noista perennoista minäkin tykkään, aivan samasta syystä. Perennoita olen saanut kavereilta vuosien varrella.
Eipä tuota maata meikäläisellä kovin paljoa ole takapihalla, mutta siellä on lähinnä monivuotisia mausteyrttejä ja mansikoita.
Yhteisellä pihalla on etelärinne, jossa kuivina kesinä ei oikein kasva mitään. (http://sinkku.vuodatus.net/)
Sinne olemme kylväneet sekä puutarhakasveja että rikkaruohoja.
Suomen kaikille kukille pitäisi antaa terapeuttiliiton ylhäisin ansiomerkki kaikilla suurrristeillä. Niin arvokasta työtä kukat tekevät. Kuinka monta yksinäisyyttä ja sairautta ne tänäkin päivänä hoitaa, kuinka monta apeaa mieltä karkoittaa. Hyvä oivallus tämä kuva!
Ja hyvä oivallus tuo sinun kommenttisi, Mehtäsielu.
Lähetä kommentti