Valokuvatorstain tämän viikon aihe on Satama.
Toivon, että koti on omille lapsillemme satama, johon palaaminen tuntuu turvalliselta ja ihanalta.
Kun vastavalmistuneena nuorena asuin vieraalla paikkakunnalla ja työyhteisössä oli ristiriitoja, löysin uudella tavalla suuren sisarusparven ja omien vanhempieni merkityksen itselleni: oli olemassa ihmisiä, jotka hyväksyvät minut, ymmärtävät minua, tuntevat minut ja pitävät minusta sellaisena kuin olen.
Nyt usein katselen ikkunasta lasteni lähtöä ja tähyilen heitä palaaviksi. Vähitellen he viipyvät pitempään ja pitempään matkoillaan ja rakentavat omia kiinnekohtiaan.
"Satama on ihastuttava tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle. Taivaan avaruus, liikkuvien pilvien rakennelmat, meren vaihtuvat väriasteikot, merkkivalojen tuike ovat ihmeen sopiva kuvastin, joka virkistää silmiä väsyttämättä niitä koskaan. Linjakkaat, takilaltaan monimutkaiset alukset, joita mainingit viihdyttävästi keinuttavat, ovat omiaan pitämään mielessä yllä rytmin ja kauneuden tajua. Ja se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua."
Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869, suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo, Karisto 2000
31 kommenttia:
Oma koti turvallinen satama. Kaunista.
Eipä sitä muuta tarvitse elämässä saavuttaa, jos voi tarjota sataman lapsilleen.
Äitini eli vanhemmistani pidempään ja olin hänen kuollessaan jo hyvinkin aikuinen mies. Kuitenkin muun surun ohella mielessäni oli hätäännys siitä, että enää ei ollut kotia eikä mitään paikkaa minne mennä sitten, kun kaikki muu ehkä olisi menetetty. Olin kodittomana pelkästään omillani.
Kaunis ja turvallinen ajatus.
SusuPetal, Allyalias ja Almamaria, kiitos kommenteista.
Jussi, oma äitini on parhaillaan ulkomaanmatkalla. On outoa, kun ei voi mennä kotiin rupattelemaan äidin kanssa. Myös itselleni vanhemmat ja isän kuoltua äiti on elämän kiinteitä pisteitä.
Mina ihmettelinkin miten sina kirjoittaisit tasta asiasta. Enka odottanut mitaan laivakuvia.
Aiti on jokaiselle ihmiselle tarkea henkilo. Ehka se kaikkein tarkein.
Hpy, alat tuntea minua.
Kansioissa on paljon vene- ja laivakuvia, mutta pohdiskelin tätä satama-asiaa metaforan kautta. Jos selaat blogiani alaspäin, huomaat, että laitoin Rodoksen-lomaltani yhden satamakuvan hiljattain blogiini. Laivat eivät siis ole poissuljettuja ;)
Avioliiton satama olisi myös ollut herkullinen aihe, mutta sen aiheen käsittely jäänee tulevaisuuteen.
Tuli itsellekin mieleen. Kuva aivan ihana.
Koti on satama, johon palaa. Täältä en vain ole lähtenyt nyt mihinkään. Jospa se oma satama ja koti löytyisi pian.
Liisa, kiitos.
Hansu, elämä kuljettaa joskus mielenkiintoisia teitä. En olisi suunnitellut itselleni sellaista kaarta kuin mikä minulla on ollut. Taidan kuulua eri sukupolveen kuin mitä ikäni kertoo, sillä tein ensin uran toimittajana, sitten menin naimisiin ja sain lapsia kohtalaisen kypsässä iässä. Nyt urasta ei ole tietoakaan, mutta osaan iloita läheisistä ihmistä ja siitä, että näen heitä silloinkin, kun he ovat valveilla.
Ihminen tarvitsee ja ansaitsee muutakin elämää kuin työelämää ja muitakin suhteita kuin työsuhteita, muitakin verkostoja kuin win win -periaatteelle rakentuvia.
Kotisatama on tärkein.
Mielenkiintoinen, kaunis kuva, joka voi herättää myös täysin toisenlaisia, vähemmän kauniita ajatuksia.
En tietenkään tarkoita, että tämä. Mutta ihan samanlainen. Todellisuutta on niin monenlaista.
Hienosti vertauskuvallinen kuva. Lasin heijastus luo vielä kuin auran (tai suojelusenkelinsiivet) pienen sinihilkan ympärille...
"Turvaheijastin", koti. Välkkyy mukana suojaamassa lasta, minkäikäistä tahansa, silloinkin kun hän on sieltä kaukana.
Obeesia, näin on.
Helanes, avaa vähän pohdintojasi.
Kutuharju, suojelusta pienet ihmistaimet tarvitsevatkin maailmassa aina vain enemmän.
Niinpä, Paju. Ja sitten ne lähtevät omin avuin, omin siivin pesästään ja äidin katse seuraa niin kauan kuin voi.
Vahva metafora. Pieni vene vielä kiinni tiukasti kotisatamassa. Kohta valmiina avoimin purjein avomerelle.
Voi, näin on, Neulekirppu ja sitten se pitää päästää omille matkoilleen.
Juuri äsken katsoin, miten tokaluokkalainen lähti polkemaan kohti koulua. Joka kerta sitä toivoo, että päivän päätteeksi sieltä tullaan turvallisesti takaisin kotisatamaan.
On muuten melkoinen etuoikeus olla näkemässä ikkunasta se lähtö. Itselläni nämä näkemisen ajat alkavat olla taas toistaiseksi lopussa ja siksi näitä hetkiä osaa arvostaa sitäkin enemmän. Jos on töissä, niin joudut vaan luottamaan, että lapsi osaa aivan itse ja lähtee yksin. Onneksi on sentään lemmikkiystävät paikalla, ettei aivan yksin tarvitse olla.
Outi, vaikka pääosin kotona työskentelevänä freelancerina en pääse vakkaritoimittajien palkoille, olen heihin nähden monessa suhteessa etuoikeutettu ja samoin ovat lapseni. Äiti on yleensä tarvittaessa saapuvilla.
Juuri niin. Siksi freelancer hommat itseänikin kovasti kiinnostivat. No, kiinnostaisivat edelleen, mutta päädyin sittenkin myymään selkänahkani. :) Olen muuten todella hyvilläni, että olen tässä 1,5 vuotta ollut on/off kotona töissä. Paljon on pystynyt lapsille antamaan.
Tsemppiä sinne palkkatyöläisen arkeen, Outi.
Tähän minäkin tähtään.
Olisin mielelläni päätynyt kuvavalinnassa tällaiseen metaforaan, mutta kun meidän sataman "ainoa laiva" purjehtii jo maailman merillä valkeat purjeet pullollaan - niin sopivan kuvan ottaminen ei onnistunut minun mielikuvituksellani. Toivottavasti voin kuitenkin tarjota kotisataman ja minne voi aina tulla. Lippu korkealla.
Itsellekin koti on sellainen akkujen lataus- ja turvapaikka.
Hieno kuva kaikenkaikkiaan.
Ystävällisin terveisin Halo Efekti (joka ei kerkeä kirjautumaan)
Joopa joo, Halo Efekti, laivalla ei olekaan paljon tekoa, jos se vain on ankkurissa samassa satamassa. Laivan lähtöön vain sisältyy niin paljon haikeutta, varsinkin, jos se lähtee pitkälle matkalle eikä sitä näe aikoihin. Vastaavasti se on lähtijänkin kannalta: eroon liittyy haikeutta, ikävää, juuriltaankin repimistä.
Puhutteleva teksti. Koti ja kodin henki, minulle ne tuovat mieleen lämmön, isän ja äidin ja veljet, paikan johon sai aina mennä, vaikka olisi kuinka epäonnistunut muualla. Ja kun he ovat lopullisesti poissa, talo jää, huoneet, seinät, katto, mutta jotain siellä on poissa, kodin henki. Se on siirtynyt omiin muistoihin. Kuvassa se on tallella, tuo kauniin vaalea heijastauma tuossa etualla, juuri se siinä. Samoin tekstissä se henki on. Mutta kuinka monta koditonta tänäänkin maailmassa?
Mehtäsielu, en tunnistanutkaan tuota kodin henkeä kuvasta, mutta ehkä se on tosiaan juuri siinä ;)
Niin, kaunis ja hienosti tai kodikkaasti kaulustettukaan talo tai asunto ei vielä ole tosiaan koti. Koti on koti vasta, kun se on satamana ainakin yhdelle ihmiselle.
Hieno kuva, jota täydentää kaunis teksti. Ja päin vastoin.
Kiitos, Saaga.
Kotisataman perusturvallisuuden tuovaa arvoa ei yleensä ymmärrä ennen kuin sen menettää, kuten Jussi tilanteen hyvin kertoi. Itselläni kotisatamaa tai turvallisuudentunnetta ei oikeastaan ole aikoihin ollutkaan. Tuttavilla on, voi miten kadehdinkaan heitä. Saattaa minullakin olla paikka, johon mennä, mutta johon en palaa.
Kun on enää vähän tärkeitä asioita ja ihmisiä menetettävänä, käyvät ne vähät äärettömän arvokkaiksi ja menetyksen odottaminen yhtä pelottavaksi. Toisinaan tunnen ymmärtävänsä pakolaisia, ihmisiä joiden synnyinvaltiota ei ehkä ole enää olemassakaan.
Tämä kuva ja kuvateksti herätti vahvoja tunteita!
Tru, meillä on ystäväperhe, joka on kotoisin Irakista. Heille pakolaisuus merkitsi pitkään sitä, että joutui luopumaanosasta läheisimpiä sukaulaisia. Kun äiti Irakissa sairastui, sai poika pelätä Suomessa äidin puolesta, mutta paluuta ei ollut. Nämä ihmiset ottivat appivanhempani "sijaisvanhemmikseen".
Olisi todella hienoa, että tämmöiset asiat nähtäisiin, muukin kuin se kebab-meininki. Ihminen, jolla on turvaton olo käyttäytyy usein kovanaamaisesti.
Onnekseni olen äitini työn kautta ja harvoin tavattujen sukulaisten kautta päässyt tutustumaan maahanmuuttajiin lähemmin, kyllä stereotypiat yleensä kolisee :)
Pitäisi joku päivä todella lukea sun juttujasi, tykkään vähäisen tutustumisen perusteella näkemyksistäsi.
Tru Khoi, kiitos kannaustuksesta.
Maahanmuuttajissa on monenlaisia ihmisiä, kuten missä tahansa ihmisryhmässä. Se, mikä itseäni huolestuttaa, on, että juuriltaan reväistyjen ihmisten mielenterveyspalveluihin ei Suomessa kiinnitetä huomiota juuri lainkaan. Yritin tässä taannoin löytää terapia-apua venäjää puhuvalle ihmiselle. Helsingissä sellaista taitaa olla tarjolla korkeintaan uusrikkaille venäläisille :( Yritähän puhua terapeutille tulkin välityksellä. Tuntuu mahdottomalta aajatukselta.
Lähetä kommentti