Sananvapaus

Sananvapaus on ollut suuressa murroksessa internetin, ja erityisesti sosiaalisen median nousun myötä.

Silloin, kun itse aloittelin toimittajana, valtaa oli niillä, jotka kustansivat lehtiä, lehtien päätoimittajilla, toimituspäälliköillä, toimitussihteereillä – ja vieläpä toimittajillakin. He olivat sanomisen portinvartijoina. Kuka tahansa ei päässyt ilmaisemaan mielipiteitään edes lehden yleisönosastoon. Median politiikkana saattoi olla jopa se, että jätettiin julkaisematta soraäänet ja kritiikkiä sisältävät mielipiteet.

Sananvapaus vallitsi tavallaan, mutta monelta ihmiseltä ehkä puuttui foorumi, jossa voisi ilmaista mielipiteensä. Monelta kansalaiselta puuttui myös pakkomielteenomainen tarve ilmaista mielipiteitään.

Internetin ja laajakaistayhteyksien myötä sananvapaustilanne muuttui. Internetosaajat saivat sananvaltaa ja teknisesti suuntautuneet miehet löysivät 90-luvulla uusia mahdollisuuksia, monesti ensimmäisen kerran elämässään, julkisesti vaikuttaa – siis ilmaista mielipiteitään, keskustella. Elimme aikaa, jolloin nörttien estetiikka leimasi netin sisältöpalveluja. Osaajat kokivat sananvapauden onnea ircissä ja foorumeilla.

Käänne jatkui 2000-luvun puolivälissä. Laajakaistayhteydet olivat yleistyneet ja sisällöntuottamiseen alkoi ilmaantua helppokäyttöisiä työkaluja, jotka sisälsivät sosiaalisia ulottuvuuksia. Nörttien suureksi hämmästykseksi, ja joidenkin harmiksi, blogimaailmaan tuli aivan uudenlaista sisältöä: muistaakseni blogeissa oli kaksi suurta sisältökeskittymää: tietotekniikka ja neulominen. Oli siis siirrytty verkkoelämässä sosiaalisempaan vaiheeseen. Samalla oli jo siirrytty aikaan, jossa kuka tahansa saattoi helpostikin perustaa itse oman itsenäisen median nettiin – ilman muita kustannuksia kuin oma työpanos.

Siirtyminen mikrobloggaukseen ja lopulta mobiilien päätelaitteiden yleistyminen muuttivat edelleen sosiaalisen median valtauomaa. Moni blogi kuihtui ja moni blogiyhteisö kuivui kokoon. Väki siirtyi Facebookiin, nopean vuorovaikutuksen, jakamisen ja tykkäämisten toimintaympäristöön.

Entä se sananvapaus?

Nykyisin useimmilla kansalaisilla on pääsy internetiin, tosin kaikilla ei ole halua tai taitoa nettisurffailuunkaan, vaikuttamisesta puhumattakaan. Lähes jokaisella on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Tämän vaiheen kautta olemme siirtyneet eteenpäin, aikaan, jossa sananvapauden suitsintaan on löytynyt uusi keinovalikoima.

Koulutetut nuoret ovat hyvin tietoisia pelisäännöistä. On tärkeää salata kantojaan, sillä työnantajat etsivät mielipiteenilmaisuja netistä ennen rekrytointipäätöksiä. Myös työelämässä toimivat palkansaajat on tehty tietoisiksi pelisäännöistä: heidätkin on opetettu suitsimaan puheitaan – ratkaisevaa ei ole vain se, mitä työnantajasta puhutaan, vaan ihmisen mielipiteet ylipäätään saattavat harmittaa työnantajan edustajia, vaikka mielipiteillä ei olisi mitään tekemistä työn suorittamisen kanssa.

Suuresta yleisöstä on tullut vaitonaista – työpaikan säilyttäminen on tärkeää ja tämän säilyttämisen hintana saattaa siis olla vakaumuksen äänen vaientuminen.

Hakematta tulee mieleeni ystävän työpaikka: talon johto kielsi koko suurta henkilöstöä keskustelemasta työpaikan johdon tekemästä yhteiskunnallisesti merkittävästä arvomuutoksesta. Seurasi tila, joka vaikutti henkilöstön hiljaiselta hyväksynnältä.

Julkinen keskustelu on ällistyttävän helppo tukahduttaa

Jo useamman vuoden ajan ei-toivottu kipeiden ongelmien käsittely on pyritty leimaamaan vihapuheeksi. Kukaan tuskin haluaa olla vihapuhuja. Populistinen tai laskelmoiva puhuja vetoaa nyt vähemmistön etuun. Enemmistön puolesta puhuminen on vaikeaa työläämpää. Lisäksi käsitys siitä, että itse asiassa ylipäätään olisi olemassa jokin suuri enemmistö, on ainakin kirkossa usein unohtunut.

 Aiemmin pieniä ryhmiä kiinnostanut ja mielipidevähemmistöä innoittanut ajatus siitä, että homoseksuaalit voisivat solmia keskenään  avioliiton, on monelle julkisuudessa esiintyvälle vaikuttajalle ja monelle poliittista nostetta seurakuntayhtymien hallinnollisista tehtävistä hakevalle henkilölle keskeisin mittapuu arvioitaessa Suomessa kirkon ulkomaantoimijoiden laatua. Itse asiassa ällistyttävän usein näissä yhteyksissä eivät luottamushenkilöt ole kyselleet muita laatukriteereitä. Tämän laatukriteerin nouseminen kirkolliseen arvokeskiöön ja sen kyseenalaistamisen täydellinen kielto on minun mielestäni oman aikamme mielenkiintoisin kirkollisen viestinnän ilmiö.

Yhden totuuden vaatimus on vaikuttanut sananvapauskäsitteen sisällön yksipuolistumisen: on oikeus ilmaista hyväksytyn mielipiteen mukaisia kantoja, muista rangaistaan – ei vankilalla, mutta esimerkiksi taloudellisen vallankäytön, eristämisen ja virkakiellon keinoin.

Ajassamme on muodostunut patoutunutta sanomisen tarvetta. Varaventtiili yhden totuuden ahdistuksesta on löytynyt anonyymiudesta. Anonyymius tarjoaa vaiennetuille ihmisille mahdollisuuden kertoa, mitä he ajattelevat. Anonyymius on mahdollistanut sananvapauden tässä yhden totuuden mediatodellisuudessa sanojan joutumatta julkisesti nolatuiksi. Hinta, jonka olemme joutuneet maksamaan sananvapaudesta on se, että keskustelijoille tarjoutuu tilaisuus esittää kärjekkäitä mielipiteitä, näkemyksiä, joita ihmiset eivät omalla nimellään ja kasvotusten esittäisi. Paineet kärjistysten esittämiseen ovat kasvaneet samassa tahdissa kuin yhden mielipiteen malli on uinut netin sosiaalisiin verkkoihin ja mediatodellisuuteemme. Patoutunut sanomisen tarve ja mahdollisuus sen paineen purkuun on mahdollistanut myös todellisen vihapuheen.

Yhden totuuden sananvapaudesta on siis tullut myös niiden työkalu, jotka joskus aiemmin olivat mielipiteineen sivussa, periferiassa, vähemmistössä. Tämä ase on vahva. Se saa toisin ajattelijat vaikenemaan tai sovittamaan sanojaan niin diplomaattisesti, että sanottu ei loukkaa varmasti ketään; tämä vihapuhesyytösten pelossa.

Sosiaalisten verkkojen aika ei olekaan lisännyt sananvapautta, vaan kaventanut sitä, muuttanut sitä yhden virallisen mielipiteen vapaudeksi.

 4.6.2013 Helsingissä

© Kirsi Myllyniemi

Edit. 28.6.13
Julkisen sanan neuvosto on huolestunut työntekijöiden sananvapauden rajoittamisesta Suomessa:
http://www.journalistiliitto.fi/?x17635=16400640 

Edit. 22.7.13
Enkä nyt malta olla linkkaamatta tähän Minna Lindgrenin erinomaiseen Hesari-kolumniin Arvojohtaja otti paikkansa, sillä hän mainitsee jutussaan vaikenemisen: Vaikeneminen on tapa mitätöidä. Sitä käytetään totalitaarisissa yhteisöissä, mutta Suomessa se on onneksi vanhentunut vallan väline.
Oma kokemukseni on, että tämä vanhentunut vallan väline on kirkollisessa viestinnässä edelleen käytössä.