Charles Darwinin serkku Francis Galton (1822–1911) oli älykkyystutkimuksen uranuurtaja, kertoo professori Kari Uusikylä tuoreessa Naislahjakkuus-kirjassaan. Vuonna 1869 ilmestyneessä Hereditary Genius Galton todisteli, että lahjakkuus, rikollisuus, köyhyys, rikkaus ja yhteiskunnallinen asema periytyvät. Galton arveli, että ihmiskunnan suotuisa kehitys taataan rodunjalostuksella.
Jaa-a, sen verran olen lukenut biologiaa, että tiedän asian, jota tuo Darwinin serkku ei vielä ymmärtänyt: asema ja raha eivät ole geeniperimää. Mutta asia ei ole aivan kiistaton. Vuonna 1994 USAssa julkaistiin oppineiden herrojen Richard Herrnsteinin ja Charles Murrayn kirjoittama kirja The Bell Curve. Kirjoittajat todistivat, että eräiden väestöryhmien heikko älykkyyden taso aiheuttaa USAssa rikollisuutta, aviottomia lapsia ja työttömyyttä ja on ennen kaikkea uhka kansantaloudelle ja maan kilpailukyvylle.
Minulla on se käsitys, että älykkyys ja viisaus eivät välttämättä asu samoissa ihmisissä. Lisäksi minulla on se käsitys, että Harwardin perinteet tämäntyyppisen poliittisen toiminnan saralla ovat pitkät.
Mutta suosittelen lämpimästi: Kari Uusikylä, Naislahjakkuus, PS-kustannus, 2008.
4 kommenttia:
Anglo-amerikkalaisessa maailmankuvassa tuo käsitys rahan ja älyn viihtymisestä samassa paikassa istuu tiukassa. Siellä ei ole oikeastaan koskaan kyseenalaistettu tuota sitkeästi elävää sterotyyppistä peruskäsitystä.
Esim. koko englantilainen luokkayhteiskunta perustuu tuohon käsitykseen rikkaiden paremmasta älystä ja oikeudesta sen takia erilaisiin etuoikeuksiin.
Jos tuo väite pitäisi paikkansa, että vain rahakkaiden päässä on aivot, niin Suomen köyhien talonpoikien, piikojen ja renkien jälkeläiset olisivat tuskin pystyneet rakentamaan tätä kaikkea ympäröivää.
Kansantalouden suurin uhka on köyhyys. Mutta köyhyys ei yleensä johdu älyn puutteesta. Ei auta vaikka olisi älyä, mutta ei ole varaa opiskella. Ja joska ei ole rahaa yleensä edes elämiseen, elanto pitää hankkia sitten jotenkin muuten.
Uskallan väittää, että monet näistä köyhistä rikollisista osoittavat suurta älkykkyyttä ja kekseliäisyyttä pysyen hengissä rötöksiään tehden.
Kannattaisi kaikkialla tunnistaa ja tunnustaa, että hyvinvointivaltio, heikommista huolehtiminen ja tulojen kohtuullinen jakautuminen kaikille kansanosille on paras keino vähetää rikollisuutta.
Työttömyys ei ole työttömien syy, vaan niiden ylirikkaiden, jotka hamuavat yhä lisää ja lisää jo ennestään muhkean varallisuutensa päälle. He käyttävät rahan valtaa ja pieniä aivojaan teettäen orjatyötä näillä heikompina pitämillään. Seuraa negatiivinen kierre. Pienellä palkalla ei pärjää. On tehtävä yhä enemmän töitä ja laitettava lapsetkin ansaitsemaan elantoaan kadulta.
Rikkaat käyttävät köyhiä tyttölapsia hyväkseen eivätkä nämä huolehdi siitä, että ei aviottomia lapsia pääsisi syntymään heidän seksileikkiensä seurauksena.
ARGHHHH...
olisi niin kirveellä töitä.
Köyhyyden syy on siis sanalla sanoen itsekkäiden, rikkaiden ja ahneiden älykääpiöiden syytä, jotka erehtyvät pitämään itseään järjen jättiläisinä.
Kiinnostava aihe. Tuli mieleen Matt Ridleyn kirja, jossa käsitellään tätäkin aihetta:
Ihmisen älykkyys ilmenee monin tavoin. Älykkyyteen vaikuttavat Matt Ridleyn kirjan "Genome" (1999) mukaan eniten perinnöllisyys (50%), sitten seuraavat koti eli sisarukset ja vanhemmat(20%), ja loput tulee koulusta ja ikätovereilta - ja ajalta, jolloin ihminen oli kohdussa. Aika ennen syntymää on suurempi vaikuttaja kuin vanhempien vaikutus lapsen synnyttyä.
Perinnöllisyyden merkitys on tasa-arvoisessa yhteiskunnassa suurempi kuin vanhanaikaisessa luokkayhteiskunnassa. Tämä on ihan ymmärrettävää. Jos kaikilla on kunnon ruokaa, kunnon koulutus ja vieläpä on tarjolla ohjausta raskaana oleville naisille, erottavaksi tekijäksi tulevat geenit.
Hyvällä koulutuksella voidaan älykkyyttä kohottaa huomattavasti, mutta vaikutus on väliaikaista. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä suuremmaksi tulee perinnöllisyyden vaikutus. Ihminen karistaa muiden ihmisten vaikutuksen ja itsenäistyy.
Lapsikin voi hakeutua ympäristöön, joka sopii nimenomaan hänen luontaisille taipumuksilleen. Se saattaa olla täysin erilainen kuin kotiympäristö. Mitä sen jälkeen tapahtuu, riippuukin yhteiskunnasta, jossa hän elää eli tarjotaanko koulutusta vaikkapa musikaalisille, urheilullisille tai matemaattisesti lahjakkaille lapsille tai kirjastoja lukutoukille.
(Matt Ridley, Genome. 1999. Luku 6 käsittelee älykkyyttä.)
Neulekirppu, selitys siihen, että angloamerikkalaisessa maailmassa selitys istuu tiukassa saattaa löytyä tietynlaisesta Vanhan testamentin tulkinnasta. Juutalaisuudessa on tietääkseni olemassa ajatus, että Jumalan siunaus näkyy terveytenä ja varallisuutena. Tämä on kuitenkin liian suoraviivaista Vanhan testamentin tulkintaa; erittäin hurskaat, vaikeaan elämäntilanteeseen joutuneet ihmiset, esimerkiksi Job, ovat kuitenkin olleet hurskaampia loppupeleissä kuin vahatut ja puunatut neuvojansa... Tämä ei ole estänyt kyseisen käsityksen pujahtamista myös kristilliseen teologiaan, millä jenkeissä on paljon merkittävämpi yhteiskunnallinen painoarvo kuin täällä. Kristinuskossa sitä sanotaan menestyksen teologiaksi. Kristillisissä liikkeissä, joissa harjoitetaan menestyksen teologiaa, sairastuneet ja köyhtyneet suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Vaikuttaa kovalta, mutta lieneekö kovin kaukana suomalaisesta nykyajattelusta sittenkään – paitsi että ilman teologisia perusteluja.
Olen kerta kaikkiaan samaa mieltä kanssasi tuosta yhteiskunta-analyysistä. Olen ajatellut palata asiaan, kunhan kerron W&G:n Arjen historia -sarjan viimeisestä osasta Hyvinvoinnin historia.
Olen aika varma siitä, että noihin itsekkäisiin motiiveihin, kuten turvallisuuden lisääntymiseen ja kansantalouden kasvuun vetoaminen on se naru, josta tänä uusitsekkyyden aikana on vedettävä. Hyvinvoinnissa kieriskelevät ihmiset ovat valmiit käyttämään itse yhteiskunnan palveluita, mutta syrjään sysityille niitä ei olla valmiita enää suomaan. Sosiaaliturvakin on pitkälti tulosidonnaista. En oikein ymmärrä, miten köyhemmillä ihmisillä voisi olla pienemmät sosiaaliturvatarpeet kuin varakkailla. En myöskään ymmärrä, miten satunnaisesti sairastavilla pitäisi olla yhtä paljon terveydenhuoltoresursseja käytettävissään kuin vakavaa sairautta sairastavilla. Se arvokeskustelu, mitä 90-luvun alussa perättiin, jäi silloin käymättä, koska ei ollut blogeja ja koska ihmiset, lähes jokainen, joutuivat markkinatalouden kovaan myllyyn. Nyt olisi aika.
Neulekirppu, olen miettinyt sitä, miksi 90-luvun alun lamasta ei seurannut solidaarisuusliikettä, vaan uusitsekkyyden nousu. Osaatko vastata siihen? Minusta olisi voinut käydä toisinkin.
Blogisisko, menitpä asian ytimeen: tasa-arvoisessa yhteiskunnassa Pisa-pisteetkin ovat huippuluokkaa, vaikka koulujärjestelmäämme arvostellaankin tasapäistämisestä.
Käytännössä lahjakkailla ja myös vähän lahjakkailla lapsilla on ongelmia molemmilla, sillä nykyinen koulu pyrkii tekemään kaikista jotenkin samanlaisia. No, ei oppikoulujärjestelmä siinä suhteessa ollut kai kehuttavampi. Mutta kuitenkin: opettaja tuumasi muutama vuosi sitten minulle, että kun yhdessä lapsessa on yhtä paljon hommaa kuin koko muussa luokassa. Kyseessä oli turhautunut kaveri, jota opetus ei tyydyttänyt ja joka sen tähden pyrki saamaan selville asioita keskustelemalla.
Rahalla tällaiset lahjakkaat lapset tietysti nytkin saavat paljon paremmat lähtökohdat kuin pelkillä julkisilla palveluilla... Sama koskee lapsia, joilla on oppimisvaikeuksia: rahalla saa apua, mutta rahaton on julkisten palvelujen varassa ja ne ovat kuntakohtaisia ja harkinnanvaraisia.
Lähetä kommentti