Käpsä on kaivanut esiin kauniita kuvia sadan vuoden takaa. Tämän postauksen innoittamana syntyi seuraava idea:
Kannattaa mennä mummolaan katselemaan vanhoja perhealbumeja, tai jos isomummo elää, niin sinnekin.
Mummolla tai ukilla on ehkä paljon kerrottavaa meidän omista juuristamme. Tarvitsemme vain valokuvat, jotka nostavat ikäihmisen mieleen monia tarinoita oman sukumme vaiheista. Itse olen viettänyt monia uskomattomia hetkiä anopin kanssa vanhojen kuvien äärellä. Se vain on jäänyt kaivelemaan, että jutut ovat jääneet nauhoittamatta. Seuraavan kerran otan nauhusin mukaan, kun lähdemme Pohjanmaalle.
Oma isäni on kuvannut 50-luvulta lähtien todella paljon ja valokuvia on meillä arvostettu. Silti huomaan, että omien isovanhempieni ikäpolven kuvista en aina tiedä, kuka kuvassa on ja missä tilanteessa kuva on otettu. Jos tämä tieto puuttuu, kuvalle jää lähinnä estettinen arvo.
Kuvien katseleminen ja niistä kertominen auttaa myös kertojaa, auttaa muistamaan ja käsittelemään menneisyyden tapahtumia.
Tämä kuva on tietääkseni otettu 1920-luvulla. Kuvassa on VR:n konepajan työväkeä. Oma vaarini Juho Viljami Hannolin, jota en koskaan ole tavannut, oli tämän porukan työnjohtajana ja hän on kuvassa vasemmalla iso suti kädessään.
7 kommenttia:
Kannatan lämpimästi kuviin liittyvien tarinoiden tallentamista nauhalle tai paperille. Se on jotain, mitä ei varmasti joudu katumaan (olettaen, että arvostaa historiaa).
Museotyössä joutuu konkreettisesti huomaamaan, mitä tarkoittaa, kun kuvien tietoja ei ole ajoissa kirjattu ylös. Täällä museolla on kymmenien tuhansien valokuvien kokoelma, ja on surullista huomata miten vähän monista kuvista tiedetään. Lahjoittaja - joka usein on kuvien alkuperäisen omistajan lapsi tai lapsenlapsi - ei monesti osaa kertoa juuri mitään hallussaan olleista kuvista. Mitä vanhempi kuva, sitä vähemmän tietoa. Siksi kokoelmissamme onkin ties miten paljon kuvia, joista ei tiedetä yhtään mitään ja melkoisesti kuvia, joiden ainoa tieto on kuvauspaikka. Henkilöt ja vuosiluvut jäävät usein aivan epäselviksi.
On tietysti ymmärrettävää miksi tieto katoaa: eipä kovin moni nykyäänkään jaksa kuviaan järjestää ja liittää tietoja niiden yhteyteen. Tai näe tietojen ylöskirjaamista edes tarpeelliseksi, koska itse tietää hyvin mitä kuvassa tapahtuu.
Minä tulin ostaneeksi skannerin ja aloin laittamaan vanhoja kuvia sivublogiini. Siinä hommassa huomaa miten tärkeää olisi tietää kuviin liittyviä tarinoita enemmän. Onnekseni serkkuni on toimittanut minulle nipun kuvia, joihin hän on kirjoittanut ylös kuvissa olevien henkilöiden nimiä ja kuvauspaikkoja sekä -vuosia. Samoin hän nauhoitti tätini muistelmia, jotka olen kuullut ja joiden perusteella voi jotain kirjata ylös.
Viivi, jotkut sukulaiset eivät ehkä raatsisikaan luopua kuvista, jos he ymmärtäisivät niitä. Ikävää, että menneisyyden tarinat ja ihmiset painuvat usein unohduksiin. Meidän perheen naisvoimin teimme vuosi, pari sitten sukupuun, johon kaivelimme kuvan ja tärkeät päivämäärät lähisuvusta sekä isän että äidin puolelta omiin isovanhempiini saakka. Pitä juuristoa olisi mukava rakentaa vielä syvemmällekin.
Mutta tosiaan, tuo ääni! Ihmisillä on nykyään paljon digivideokameroitakin. Saisi upeaa sukumultimediaa. Oma kokemukseni on, että nykyään lähes kaikilla on tavaraa aika lailla, mutta rakkaudella laaditut multimediatuotokset tai uudesta näkökulmasta laaditut kuva-albumit isovanhemmille merkkipäivänä voivat oikeasti ilahduttaa. AInakin itselläni on kokemusta paapan 80-vuotispäiviltä.
Nyt digiaikana kuviin voi sisällyttää suhteellisen vaivattomasti runsain määrin metadataa, joten kannattaa miettiä lapsenlapsia, jotka sitten menevät digitekniikan museoon katselemaan mummojen ja paappojan digikuvia ajalta, jolloin tietokoneet olivat vielä, niin en tiedä...
Itse olen jonkun verran ollut tekemisissä vanhojen kuvien kanssa. Tiedän, miten paljon tekemätöntä työtä olisi monissa järjestöissä, joiden kuva-arkistot menettävät merkitystään, kun tieto katoaa vaikuttajien myötä.
Jussi, olen huomannut projektisi :)
Oma oivallukseni oli sellainen, että me tarvitsemme ikäihmisiä, joilla on elävä suhde kyseisiin henkilöihin ja jotka tuntevat paljon sellaista asiaa, jota ei kukaan ole mihinkään kirjoittanut. Näille ikäihmisille itselleen on puolestaan erittäin antoisaa, jos he saavat kertoa menneistä ajoista ja edesmenneistä ihmisistä. Heitä ei edes haittaa yleensä, vaikka kysyisimme samaa asiaa ja tarkentavia kysymyksiä useita kertoja.
Minulla on onnea: äitini kirjoitti murrepakinoita, joista osassa kerrotaan hänen oman isoäitinsä kertomia tarinoita. Hedvig-mummo oli syntynyt 1800-luvun puolen välin tienoilla.
Isä taas saneli nauhalle omia muistojaan pari vuotta ennen kuolemaansa.
Wow, Obeesia, sinulla on upeaa kulttuuriperintöä äidin pakinoissa.
Tuosta, mitä kerrot isästäsi, tulee mieleeni oma isäni. Hän dokumentoi ison perheemme vaiheita kiitettävästi vuosikymmenten ajan. Hän keräsi myös kansanperinnettä käydessään Enentekiöllä ystäviensä luona.
Isä oli kiinnostunut ihmisistä. Joskus näin jälkeenpäin vähän toivoisi, että olisi ottanut toisinaan vähän laajemmalla kulmalla kuvia, mutta on niitäkin.
Harvinainen otos tuo konepajakuva, ei varmaan ole paljon säilynyt (tai edes otettu) tuollaisia!
Tämä valokuvamuistelu on meilläkin perheessä tapana ja erityisesti lapset ovat siitä nauttineet. Tai tiedä häntä kummatko enemmän, mummit vai lapsenlapset? Itsekin tuntee löytävänsä sen oman paikkansa sukupolvien ketjussa kun kuuntelee tarinoita menneistä ajoista.
Käpsä, meillä on muutama kuva sekä vaarin työporukasta Pasilan konepajalta että isäni tädin työpaikasta Elannon ravintolasta Hämeentieltä.
Ehkä ne ovat harvinaisia, mutta minusta ei vaikuta sattumalta, että kahdessa isossa helsinkiläisessä työpaikassa viime vuosisadan alkupuolella on otettu kuva työporukasta.
Lähetä kommentti