25.4.07

Mukavia muistoja


Kävin dementiakodissa juttukeikalla. Kysyin eräältä asukkaalta, onko hänellä lapsia.
– Kyllä, neljä poikaa. Oli se kovaa hommaa silloin... muistelee dementiaa sairastava nainen.
Hoitaja pyörittää minulle päätään.
Naisella ei ole ollut lapsia.

11 kommenttia:

Neulekirppu kirjoitti...

Dementia on tosi surullinen vaiva
...isoäitini ei tunnistanut minua enää 90-vuotiaana. Hän luuli kylän uudeksi opettajaksi. Eli nuoruuttaan, kylälle oli tullut uusi opettaja isäni ollessa lapsi.

Isoisästä hän sanoi kuiskaten: katso täällä on tuollainen mies. En tiedä mistä se on tänne tullut, mutta se keittää aina kahvia...
Avioliitto kesti 72 vuotta.
Isoisä kuoli ensiksi ja kävimme sitten kertomassa vanhainkodilla, että olimme hautajaisissa...
Isoäiti tokaisi siihen, että höpö, höpö X:hän on vielä nuori mies...

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Näin on, lapsille on kipeää, kun äiti tai isä unohtavat, mutta tämä tilanne oli jotenkin positiivisempi, sillä ketään ei unohdettu, päinvastoin.

mehtäsielu kirjoitti...

Kun ihminen dementoituu, ajat ja aikaudet menee päällekkäin, lomittain, sikinsokin. Äiti voikin kuvitella olevansa tyttärensä lapsi. Lähimuisti katoaa, ihminen elää jossain kaukana menneisyydessä. Ehkä tässäkin haastateltava eli lapsuudessa, jossa hänellä kenties oli pieniä sisaruksia, joille hän oli ollut "äiti".

Dementiaosastolla tapahtuu kaikenlaista. Siellä voi olla elää myös mukavia, hassuja muistoja, keskellä kaikkea luopumista, ja menettämisen kipua, voi tapahtua välillä hyvinkin hauskoja tapahtumia ja keksintöjä.

Mutta ennen kaikkea siellä elää Ihmisiä, jotka kaipaavat välittämistä, turvaa ja huolenpitoa, sitä, että heidät hyväksytään.

Kirsti, olisi mukava lukea juttusi. Kiitos aiheesta, dementiasta ei koskaan puhuta tarpeeksi. Mielellään heidät unohdetaan jonnekin kauas. Se on hyvin surullista.

Almamaria kirjoitti...

Olen helpottunut siitä, ettei nykyään ole enää vallalla realistinen ote dementoituneiden hoidossa. Vuosia sitten, ollessani harjoittelussa pitkäaikaisosastolla, kuulin kuinka aikaisemmin ei saanut lähteä vanhuksen juttuihin mukaan vaan piti kertoa asioiden oikea laita. Se kuulosti ahdistavalta. Jos vanhus hätäili siitä, kuka nyt hoitaa lapset ja lypsää lehmät, piti vain selvittää ettei ole mitään lapsia ja lehmiä. Inhimillisempi ote oli onneksi jo tuolloin opiskeluaikanani vallalla ja yöllä sai lohdutella dementoitunutta, sai luvata että kyllä ne lehmät hoituvat ja käykää Te vain nukkumaan.

Obeesia kirjoitti...

Validaatio vai mikä se nyt olikaan. Siis se sana, millä tarkoitetaan dementoituneen ihmisen myötäilyä.
Kokeilin sitä viime viikolla käytännössä, kun kävin tapaamassa serkkuani.

Hän oli iloinen ja kertoi noin 25 kertaa, kuinka hyvin hän viihtyy hoitopaikassaan, mutta että hoitomaksu on korkea. Puhuimme hänen omasta kodistaan, kuinka kaunis se on. Sinne hänellä kuitenkin oli hiukan ikävä.

Ei hän minua tuntenut, mutta uskoi kun kerroin, kuka olen. Kysyi taas hetken kuluttua uudestaan.

Päätin, että tästä lähtien käyn katsomassa häntä samalla kun käyn veljeni luona. Itse asiassa juuri kehitysvammainen veljeni pyysikin minua serkkua tapaamaan!

paju kirjoitti...

Inhimillisen elämän suurimpiin kysymyksiin kuuluu sama minkä Jeesus huusi epätoivoissaan ristillä: "Isä, miksi minut hylkäsit?"

Kuinka tärkeää on pitää huolta dementointuneen vanhuksen turvallisuudentunteesta. Häntä ei hylätä, vaikka hänen muistinsa hylkäsi hänet.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Mehtäsielu, tekeillä oleva juttu tulee lehteen nimeltä Vanhustyön uudet tuulet.
http://www.valli.fi/
Juttuni ei ehkä tule nettiin.
Sen sijaan vapun jälkeen ilmestyvään ET-lehteen on tulossa, vaikka itse sanonkin, mielenkiintoinen juttu dementiasta.

Almamaria, keskustelin juuri tuosta aiheesta erään psykologian dosentin kanssa ET-lehden juttua tehdessäni. Kyseessä on koulukuntaero: joidenkin mielestä on hyvin tärkeää, että vanhukset ovat koko ajan selvillä päivämäärästä, viikonpäivästä, kelloajasta... elävät reaalitodellisuudessa. Mutta on myös siitä, jotka antautuvat "leikkiin" mukaan ja tietysti enimmäkseen kompromisseja tältä väliltä.

Obeesia, luultavasti mukavaa puolin ja toisin. Maanantainen haastateltavani kertoi, että dementiaa sairastavaa ihmistä pitäisi tavalla tai toisella huomata viidentoista minuutin välein, joten vierailut ovat varmaankin tervetulleita.

Paju, juuri tuo hylkäämisen kipeys viritti itseni tarjoamaan ET-lehteen juttua. Monilla ikäisilläni ihmisillä on äiti tai isä, joka sairastaa dementiaa. Jos vanhempi on laitoksessa, saattaa lapsen kiinnostus vierailla vanhemman luona hiipua, kun tuntuu, ettei ole mitään tekemistä, ei sanomista – varsinkin, jos äiti tai isä ei enää puhu mitään. Kohdalleni sattui ihminen, joka oli asiaa pohtinut ja – löytänyt uudelleenj tien äitinsä luo. Marjan kokemus on mielestäni rohkaiseva. En nyt voi vielä kertoa koko tarinaa...

mehtäsielu kirjoitti...

Kiitos Kirsti, jään odottelemaan juttua. Kauniisti puhut tuossa.

Totta, että dementiaa sairastavat unohdetaan usein laitoksiin. Aika harvoin kukaan käy paikalla (oma kokemus noin 1000 vierailun perusteella äitini luona, hyvin harvoin siellä muita vierailijoita tapasi). Puhumisen keksiminen saattaa olla vaikeaa. Mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on läsnäolo ja välittäminen. Itse huomasin sen, sillä usein olin niin väsynyt, etten jaksanut muuta kuin istua. Ja kuitenkin se oli jotain suurta. Toinen asia on ruokailu. Sitten voi hieroa, lukea, katsoa valokuvia, kävellä, silloin kun nämä ovat vielä mahdollisia, kun ihminen on paremmassa kunnossa. Lopultahan aivojen rapistuessa menee liikuntakyky, lopulta kaikki rapistuu.

Tuota almamarian kysymystä jouduin paljon pohtimaan. Mitä sanoa äidille esimerkiksi silloin, kun hän kysyy lapsestaan, joka on jo kuollut. Itse yritin löytää sellaiset sanat, jotka kaikkien vähiten olisivat tuottaneet huolta, jotka olisivat tuoneet turvallisuutta.

Nyt ne kaikki on takana, nuo kysymykset ja ongelmat omalta kohdalta. Jokaiselle lähetän miljoona tonnia voimia, joilla on läheinen dementoitunut.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Mehtäsielu, juuri noita kysymyksiä haastateltavanikin oli äitinsä vuoteen ääressä pohtinut. Kirsi

Neulekirppu kirjoitti...

Totta tuo... Onnellinen unimaailma, ehkä ne kipeät toteutumattomat asiat todeksi "tulleena".

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Neulekirppu, näin minäkin sen tulkitsin.