10.4.07

Pelolla johtaminen kohtalokasta yrityksellekin

Tämän aamun radiouutisissa professori Marja Eriksson totesi, että pelolla johtaminen on yleistä Suomessa.
Itselläni oli kerran tällainen "management by perkele" -johtaja. Luulin silloin, että kyseessä oli yksittäistapaus.
Erikssonin mukaan erityisen alttiita pelolla johtamiselle ovat hierarkkiset työpaikat, kuten sairaalat ja seurakunnat. Tietoyhteiskunnan asiantuntijaorganisaatiolle pelolla johtaminen voi Erikssonin mukaan olla lähes kuolinisku, elleivät työntekijät uskalla tuoda ilmi ajatuksiaan.
Edit. otsikko klo 12.35

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vielä toki näitä on minä itse nimitän niitä "työpaikka kiusaamiseksi". Ovat äärimmäisen yleisiä sosiaalialan järjestöissä, kaupunkien työpaikoissa esim. helsingin sosiaalivirasto on hyvin sairas yhteisö. Työntekijät eivät uskalla pitää puoliaan joten tällaiset johtajat pääsevät tosi pitkälle. Seurakuntien työntekijöiden olen kuullut kertovan samasta ilmiöstä. Pelolla johtava johtaja on tosi vaarallinen sillä hänen toimiinsa on todella vaikea puuttua, kun hän on esimies. Omalla kohdallani kävi, niin että kuin puutuin minusta tuli hankala työntekijä ja simputus vain yltyi. Onneksi sain mahdollisuuden sieltä lähteä, ennen kuin sairastuin. Samaa asiaa tulee vastaan myös vapaaehtoistyössä, heillä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin äänestää jaloilla.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Olisiko niin, että ihmissuhdekoulutuksen saaneet osaavat halutessaan olla myös hankalampia toinen toisilleen?

Rita kirjoitti...

Olen ehtinyt nähdä yhtä jos toistakin rehtoria ja johtajaa opettaessani oppilaitoksissa ja firmoissa. Johtavaan asemaanhan kiipeää aika usein joku vallanhaluinen henkilö. Voi alaisparkoja mikä pelon ja kauhun ilmapiiri saattaa vallita työpaikalla... Olen todella kiitollinen siitä että en itse työskentele kenenkään alaisena vaan myyn koulutuspalvelujani, olen yhteistyökumppani tms.

Hyvin ilmaistu tuossa anonyymin kommentissa "sairas yhteisö". Olen semmoisia nähnyt vierestä. Huh.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Niin, Rita, tuollainen sairas yhteisö voi varmaankin viedä työkyvyn, jos sellaisessa vain sinnittelee.
Itselläni on kokemusta 90-luvulta jatkuvien saneerausaaltojen kourissa rimpuilleesta kustannustalosta. Saneeraukset tulehduttivat työyhteisöä sisältäpäin eikä ilmapiiriä lainkaan tervehdyttänyt toimitusjohtaja, jonka hokemiin, siis ihan oikeasti, kuului "tulosta tai ulos" .

M.I.Elle kirjoitti...

hei
mielekiintoinen aihe. omassa työyhteisössä on johtajana mies, jonka periaate on yrittää pelolla vaientaa keskustelu

kun suurin osa on hiljaa ja pelkää oman asemansa puolesta, nämä pikku hitlerit saavat käyttää valtaansa ihan niin kuin sattuu huvittamaan

minun mittani on täysi tilanteessa, jossa tulen esimiehenä jatkuvasti ylikävellyksi ja ohitetuksi.

Obeesia kirjoitti...

Ihmissuhdekursseilla (joita olen työurani aikana käynyt monia)ei kokemukseni mukaan ole juuri vaikutusta niihin esimiehiin, joiden pitäisi muuttaa tapojaan.

Ne taas jotka ovat jo valmiiksi hyviä henkilöjohtajia, eivät oikeastaan koulutusta tarvitsisikaan tai ehkä he saavat sieltä vahvistusta omalle tyylilleen.

Kysymys: Kuka muu kuin koulutusorganisaatio yleensä hyötyy kursseista?

Anonyymi kirjoitti...

Niitä on.. nim. kokenut niin valtion hallinnossa kuin yksityisellä sektorilla.
Ehkä paras "uhkailu" on ollut se kun minua vakinaistettiin virkaani, lähin esimies sanoi; jos hän saisi päättää et sinä tätä virkaa saisi.. ja se mielipide on näkynyt minuun kohdistuneessa johtamisessa vielä... 12 vuoden jälkeenkin. Että silleen

Halo Efekti kirjoitti...

Hankalinta on, jos kyseinen öykkäri on firman omistaja. Valitus/parannustietä ei ole. On vain jatkuvasti käyvä ovi, josta porukkaa lappaa sisään ja ulos.
Jos tulijat tietäisivät minkälaisesta paikasta on kyse, he eivät ikinä tulisi töihin ko. yrityksiin/yhteisöihin. Vaan mistäpä he sen tietäisivät, kun työhaastattelussa se ei mitenkään ilmene. Asioiden laita alkaa hahmottua vasta kun olet jo sen yhteisön sisällä. Todella oksettavaa joutua sinne hierrettäväksi. Vaan jokaisen on itse ymmärrettävä lähteä aikoinaan pois - ettei oma terveys kärsi.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Olen iloinen, että asiasta on syntynyt keskustelua. Nepotia-blogissani olen aikaisemmin yrittänyt löytää kavereita kuvatunkaltaisiin ongelmiin.

Oma kokemukseni on, että palkkajohtaja ei voi loputtomiin olla asiantuntijaorganisaatiossa pikkuhitlerinä, koska tuottavuus kärsii nopeasti. Hallitukset tuskin kiinnostuvat työhyvinvointikysymyksistä, mutta tuottavuuden lasku puhuu selvää kieltä.
Halo, käsittämätöntä on, että perheyrityksen omistajakin voi tosiaan olla oman firmansa yksinvaltainen despootti.
Tällä elämänkokemuksella en itse jää kärsimään, jos ilma työpaikalla on myrkyllistä, vaan pistän oven hiljaa kiinni perässäni.

Obeesia, täytyy myöntää, että aika usein on käynyt mielessä, kuka hyötyy. Kerran olen ollut ryhmätyönohjauksessa, josta oli todellista hyötyä.

Anonyymi, ikävä tehdä töitä sellaisen ihmisen kanssa, joka suhtautuu nuivasti. Joskus nämä asetelmat saattavat muuttua, mutta 12 vuodessa ehkä olisi jo muuttunut.

Halo Efekti kirjoitti...

Se että omistajayrittäjissä on myös näitä hitlereitä, johtuu ehkä siitä että samat luonnehäiriöt jotka johtavat sikamaiseen käytökseen alaisia kohtaan ovat mahdollisesti ajaneet heidät yksityisyrittäjiksi alunperinkin. Heidän on kenties ollut vaikea sopeutua työntekijöiksi ja he ovat tulleet perustaneiksi oman "imperiumin" missä saavat toteuttaa oikkujaan.

Siis tällä kommentilla ei todellakaan ole tarkoitus leimata kaikkia pienyrittäjiä sikamaisiksi öykkäreiksi - vaan todeta että tämä johtamistapa ei ole vieras sielläkään. Hierarkisessa yhteisössä työpaikan menettämisen pelko voi olla lyhyellä tähtäimellä jopa tehokkain tapa ottaa työntekijöistä kaikki teho irti - mutta pitäisin sitä silti äärimmäisen lyhytjänteisenä ajatteluna. Luovaa ajattelua edellyttävässä työssä pakko ja kiristäminen eivät voi tuottaa hyviä tuloksia edes lyhytaikaisessa käytössä.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Varmaanolet oikeassa tuon imperaattorigenetiikan suhteen, Halo.
Ja totta on, ettei luova työ ota onnistuakseen painostuksen ja pelon ilmapiirissä. Ihmisluonto on siitä rajoittunut. Toinen rajoite on, että liian tiukkaan vedetty talous tappaa työnilon.

Itse olen pannut merkille, että parhaiten työssä viihtyvät ne, jotka voivat eniten vaikuttaa olosuhteisiin, siis yleensä johtavassa asemassa olevat tai itsenäistä työtä tekevät ja joiden työstä maksetaan riittävä korvaus.
Tämä kertoo itselleni, että työnantajien kannattaa kuunnella työntekijöitä. On olemassa työnantajia, jotka pitävät työntekijöitä kertakäyttöhyödykkeinä eivätkä ota vastuuta henkisestä kuormituksesta.
Itsekseni olen miettinyt, että työnantajille voisi antaa keppiä, kun työntekijä palaa loppuun ja lisää keppiä, ellei työntekijä kuntoudu takaisin työkykyiseksi. Uskon, että tuntuva taloudellinen velvoite työelämän vaurioitten korjaamiseen voisi kummasti parantaa työoloja joissain työpaikoissa.

Anonyymi kirjoitti...

Keskeusteluissa tulikin jo ilmi yksi pelolla johtamisen muoto: irtisanomisen / ulkoistamisen / saneeramisen pelko.

Jatkuvat organisaatiomuutokset ovat toinen epävarmuutta luova tekijä. Juuri kun ihmiset oppivat ja sopeutuvat, laitetaan kaikki uusiksi, ja samalla osa henkilöstöä erilaisiin putkiin. Ja hankalat tapaukset siirretään toiselle puolelle Suomea.

Kun tulos on ainoa mittari, johtajiksi valikoituvat / valitaan kovat ja armottomat johtajatyypit, jotka taas valistevat samantyylisiä johtajia kavereikseen. Pehmeät, inhimilliset Ihmiset eivät kestäisi tuota myllytystä pitkään ennen kuin sairastuisivat. Mutta eipä heillä tuossa maailmassa ole mahdollisuuksiakaan yletä, vaikka olisivat kuinka "hyviä".

Alalaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua. Kritiikki tukahdutetaan sanomalla, jos ei kelpaa, ota verokorttisi ja häivy. Ja jos satut työskentelemään auringonlaskun alalla, jossa työpaikkojen määrä jatkuvasti vähenee, vaihtoehot ovat vähissä. Mietit öisin, kuinka minulle seuraavassa muutoksessa käy, selviänkö minä, kuinka opin taas uudet asiat, kuinka kestän mukana? Kuinka monta ihmistä tänäkin aamuna pelottaa?

Näinkö tämä menee? Ehkä näinkin. On sentään parannuksiakin tapahtunut. Ensimmäisen organisaatiomuutoksen kuuli radiosta Päivän peilistä 1990-luvun alkupuolella. Nyt sentään on tiedotustilaisuudet.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Anonyymi, olet kuvaillut tätä pelon ydintä. Sitä pitää yllä jatkuva työelämän muutos. Parhaillaan uutiset kertovat, että Flextronix aikoo sanoa irti puolet työntekijöistään.
Ulkoistaminen ja saneeraukset ovat minun mielestäni sinänsä usein tätä voiton maksimointia ja niitä joutuvat tekemään sekä sellaiset johtajat, jotka johtavat pelolla että johtajat, jotka aidosti ajattelevat järkeistävänsä.
Vaikka työntekijän kannalta tulos on sama – joutuu saneeratuksi – on pelolla johdetulta työntekijältä luultavasti viety työn lisäksi itsetunto.

Paju kirjoitti...

Sunnuntain Hesarissa oli artikkeli Lastenklinikan ongelmista. Konflikti osastonylilääkärin ja työssään (leikkauksissa) menestyneen sydänkirurgin kesken johti sakkoihin, missä tuomion syyksi kirjattiin työpaikkakiusaaminen.

Onko pätevä 'alainen' uhka esimiehelle? (Alainen-sana saa byrokraattisia pönkityksiä vieroksuvat "karvani" pystyyn.)

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

En osaa sanoa, Paju. Ongelmat ovat joskus kovin monimutkaisia. Näitä lääkärien välisiä riitoja on ollut vuosikymmenten ajan. Varmaankin työelämän muutoksilla ja sydänhoidossa tapahtuneella kehityksellä on osuutta ristiriitoihin. Vaikea tietää.

Sairaalat ovat hierarkkisia organisaatioita. Tuntamani ihminen, joka opiskeluaikanaan oli töissä vanhusten pitkäaikaisosastolla joutui armottomaan ristiriitaan osaston johtavan hoitajan kanssa. Ystäväni kieltäytyi syöttämästä vanhusta väkisin. Osastolla oli tyyli, että vanhuksen suu avattiin väkisin ja ruoka työnnettiin sinne tehokkaasti, ellei vanhus ollut yhteistyöhaluinen. Ystäväni oli anteeksiantamattoman sinnikäs. Hän sai nuhtelun niskoittelusta. Nuhdesaarnalta päästyään hän meni osaston lääkärille selittämään, että vanhuksen suu on kipeä. Lopulta vanhus sai avun pitkään kestäneeseen vaivaansa.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä aiheesta ja vastauksesta omaan kommenttiini. Kirjoitin sen loman jälkeisenä aamuna. Kun menin työpaikalle, luin suruviestin. Entinen työkaverini oli poistunut keskuudestamme. Hieno Ihminen, humaani. Kaikki pysähtyi, tippa silmissä yritin jatkaa töitäni. Kysyin itseltäni, mitä tein ja mitä jäi tekemättä. Mitä voi tehdä, jos tietää, että toinen nääntyy työtaakan alle? Miksi työtaakka voi olla niin epätasaisesti jakaantunut? Miksei työelämässä mitenkään huomioida ikääntymistä ja sairauksia? Ei silloin pysty sellaisiin työsuorituksiin kuin nuorena ja terveenä. Ei kenekään sydän kestä mahdottomia paineita, varsinkaan jos on jo ollut aiemmin ongelmia.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Anonyymi, otan osaa työtoverisi kuoleman johdosta.
Surullinen kohtalo. Nykyinen työelämä viestii monin tavoin meille yli viisikymppisille, että olemme ei-toivottuja henkilöitä. Tällainen on lyhytnäköistä. Normaalilla työpaikalla pitäisi olla monenikäisiä ihmisiä. Ikäsyrjintä on yksi pelolla johtamisen keino, Se on kuitenkin vielä paljon yleisempi asenne kuin mitä pelolla johtamisen ilmiö on.

Kuolko työtoverisi sairauskohtaukseen?

Anonyymi kirjoitti...

Meillä työmaalla saa kuulla suoraan henkilöstöpäälliköltä tai toimitusjohtajalta että"Ei täällä pakko ole olla." tai "Voidaan me repiä sun työsopimus jos se on parempi vaihtoehto." Näihin kommentteihin ei tarvitse tehdä virhettä tai laiminlyöntiä, simputuksesta kieltäytyminen tai omien puolien/työkaverin puolien pitäminen riittää.Lisäksi oman mielipiteen tuominen esiin mistään asiasta on ehdottomasti kiellettyä. Siitä seuraa "puhuttelu" joka suoritetaan kaikkien työntekijöiden kuullen. "Ottavatpa opikseen..." Näin meilleä. Etsin toki koko ajan uutta työpaikkaa mutta toistaiseksi ei ole ollut sopivaa esimiestehtävää näköpiirissä. Ja kuinka alaisteni käy jos en ole taistelemassa heidän oikeuksistaan?

KirsiM kirjoitti...

Juuri tuollaisten henkilöstöpäälliköiden ja toimitusjohtajien tähden näitä juttuja kirjoittelen.
Nyt suhdanteet ovat taas kääntymässä pelolla johtajien hyväksi. Mutta kun tulee hyvä aika, on syytä muistaa huonon työnantajan rikkeet ja silloin äänestää jaloillaan.
Säälistä alaisia kohtaan ei kannata työpaikkaansa jäädä. Oman työkyvyn, luovuuden ja hyvinvoinnin säilyttäminen on joka tapauksessa jokaisen oma velvollisuus. Tätä ainakin itse olen ajatellut sen elämänkokemuksen pohjalta, minkä jouduin 90-luvun lamanjälkeisinä vuosina kokemaan. Jokaisen kannattaa hakeutua eroon huonosta työpaikasta, vaikka vähän huonommalle palkallekin, taloihin, joissa on hyvä ilmapiiri.