Vuosia sitten tapahtui tällaista: Isäni tunsi olonsa sairaaksi. Hän meni lääkäriin. Terveyskeskuslääkäri ei saanut selvää, mistä oli kyse. Terveyskeskuslääkäri lähetti isän jatkotutkimuksiin. Erikoislääkärikään ei löytänyt isästä mitään vikaa.
Isä ihmetteli, että eikö mitään hoitoa, eikö mitään lääkettä.
"Ei mitään", vahvisti lääkäri.
"No kyllä patologi siitä selvän saa", tuumasi Veijo.
"Eikö mitään edes tähän vapinaan?"
"Ai, onko teillä vapinaa."
Vapina kyllä oli papereissa, mutta viesti ei ollut mennyt perille.
Sairaus löytyi nopeasti tämän perehdytyksen jälkeen ja hoito myös.
12 kommenttia:
Just joo. Eräs tuttuni kertoi, että sanoi lääkärille: "Eikös sitä kannattais nyt tutkia, ettei tarvitse sitten ruumiina tonkia." Sillä oli painetta aivokammiossa.
On aika järkyttävää huomata että potilaan pitää yleensä itse tehdä diagnoosi. Entä sitten ne potilaat, jotka eivät pysty tai jaksa pitää puoliaan??
He jäävät hunningolle, ellei ole omaista tai ystävää auttamassa. On tietenkin poikkeuksiakin. Elämä on uaein niiiiin pienestä kiinni...
Sanovat nuo tutkijat, että koettu terveys ennustaa työkykyä ja elinikää. Selityksiä ilmiölle keksin kahdenlaisia: ehkä ihmiset, joiden elämänhalu on heikentynyt, luovuttavat herkemmin tai sitten on niin, että osalla näistä ihmisistä on sairaus, joka heikentää heidän elämänlaatuaan, mutta heitä ei ole tutkittu riittävän hyvin.
Haastattelin keväällä professori Sirkka-Liisa Kivelää, joka tuolloin teki sosiaali- ja terveysministeriölle selvitystä vanhusten hoidosta. Kivelä oli sitä mieltä, että vanhus, jolla ei ole lapsia puolestapuhujanaan, ei pärjää. Itse olen ollut huolissani masennuspotilaiden fyysisten sairauksien hoidosta. Nykymarkkinat ovat sellaiset, että pitää osata vaatia.
Onnekkaita olemme me, joilla on terveyskeskuksessa pitkäaikainen omalääkäri, joka tuntee potilaansa ja koko perheen olosuhteet. Sellaisiin käsiin voi turvallisemmin mielin jättäytyä.
Juu ja sitten kun potilas tekee itse diagnoosin, niin lääkäri ei yleensä hyväksy sitä.
Meillä on nyt vähän sellainen juttu tuon yhden neidin umpilisäkkeen kanssa. Jos siihen olisi näytetty jo puukkoa, asia olisi kunnossa, mutta on tehty kaikki mahdolliset tutkimukset mm. viipalekuvaukset ja mahaan sattuu edelleen aina juostessa jne.
Itselläni oli nuorena juuri sama juttu. Kävin monta vuotta tutkimuksissa ja sitten kun umpilisäke viimein leikattiin se oli viittä vaille poks.
En tiedä, onko lainkaan seurattu, minkä verran mahdollinen suoriteajattelu ja tehokkuudesta puhuminen vaikuttaa siihen, kuunnellaanko potilasta. Pelkään, että suoriteajattelu ja väestövastuu haittaavat toisinaan ongelmiin paneutumista ja pitkittävät asioiden selviämistä.
Oma kokemukseni on, että usein lääkäri nykyisin kysyy, mitä potilas itse arvelee vaivansa olevan. Nykyään potilasta, tai kuten on alettu sanoa, asiakasta, periaatteessa kuunnellaan.
Totuuden nimessä pitää kertoa, että isäni lääkärissä käynnistä on sen verran aikaa, että silloin ei vielä ollut keksitty suoritteita. Niistä ajoista on yleisesti ottaen viisastuttu. Tosin eipä meillä lääkärissä kävijöillä useinkaan ole valmista diagnoosia, yleensä on pelkkää tietoa oireista.
Itse kävin aikoinani kuutisen vuotta aluesairaalassa, työterveyshuollossa sekä terveyskeskuksessa tutkittamassa maksavaivojani. Pääsääntöisesti todettiin arvojen olevan koholla, mutta kommentoitiin niiden vain johtuvan raskaudesta ja palaavan pikkuhiljaa itsekseen normaaliksi. Olin kuin tuuliajolla ja kaikki käännyttivät ulos. Loppujen lopuksi pääsin kuuden vuoden päästä ultraäänitutkimukseen, jossa löytyi sappikivet. Leikkauksen yhteydessä sitten löytyi myös daignoosi taudille eli krooninen maksasairaus, joka jotikin sitten maksansiirtoon viiden vuoden päästä sappileikkauksesta. Moneen kertaan havaitsin sen, että minua ei kuunneltu.
Eilen juuri keskustelin ystäväni kanssa, myös maksansiirron saanut, terveyspalveluista. Ei saanut lähetettä päivystykseen poskiontelotulehduksen vuoksi. Lopuksi lääkäri suostui antamaan viikon kiireellisyyslähetteen. Silloin olisi ollut ehkä jo vaarallisen myöhäistä. Soitti itse korvaklinikalle ja pyysivät pikaisesti tulemaan. Itse täytyy pitää omia puoliaan. Olen aikalailla sen kantapään kautta oppinut.
Tyrmistyttäviä tietoja, Tarjuska, kun tietää, mihin ongelmat loppujen lopuksi johtivat. Minulla ei ole tietoa, olisiko varhaisemmalla puuttumisella voitu sinua auttaa jotenkin muuten kuin että päädyttiin maksansiirtoihin.
Olen kovasti ihmetellyt sitä, miten perusterveydenhuollossa suhtaudutaan teidän elinsiirtopotilaiden tulehdussairauksiin ja niiden riskeihin. Onko sinulla tietoa, johtuuko perusterveydenhuollon lääkäreiden hitaus tietämättömyydestä, paneutumisen puutteesta vai onko sille jotain hallinnollista selitystä.
Hahaa, tuosta jutustasi kyllä tuli mieleeni myös, kuinka vaikea päivystävän lääkärin oli tunnistaa sappikohtausta, kun tuskissani kieriskelin Malmin sairaalaan 90-luvun alkupuolella. Onneksi Vaasan keskussairaalassa tunnistivat tulehtuneen sappirakon. :€
Itse käyn ns. "arvauskeskuksessa" silloin kun itse teidän mitä minulla on ja mitä hoitoa tarvitsen. Lähinnä juuri pienten infektioiden vuoksi, jotta saan lääkkeeni. Yleensä lääkäri kysyykin, että mitä "ajattelen ja tarvitsen". Tosiaan kaikki eivät varmaan tunne elinsiirtopotilaiden risekejä. Tämäkin ystäväni lääkäri oli nuori virolaislääkäri.
Vaikea varmaan sanoa omasta tilastani, mutta olisin ehkä saanut asianmukaisempaa hoitoa ja tutkimuksia jos olisin päässyt jo vuosia ennemmin erikoisterveydenhoidon piiriin. Sappihappolääkityksestä ei ollut enää apua minulle, kun se aloitettiin vasta maksan ollessa ihan sökö.
Ulkomaalaiset lääkärit ovat usein yhtä hyviä kuin suomalaiset. Monet heistä ovat opiskelleet Suomessa.
Lääkärin täytyy kuitenkin tuntea Suomen systeemit voidakseen toimia täällä. Esimerkiksi se, millaisia lääkkeitä ja millainen lainsäädäntö...
Tiedätkö sinä, Tarjuska, kuinka kauan niitä sappihappolääkkeitä on käytetty?
Sairautesi tosin on harvinainen, mutta toisaalta pieni säästö (tai hätäily) yhdellä momentilla saattoi merkitä valtavaa laskua toisella...
Kyllä niitä sappihappolääkkeitä on käytetty ainakin 80-luvulta. Tiedän, että joillakin ne vaikuttavat siten, että perussairaus etenee hitaammin tai ehkä ei siirtoa tarvitakaan. On niitä ainakin ollut ennen kuin minulle niitä annettiin. Tosin ne eivät siinä vaiheessa enää hyödyttäneet. Lääke on nimeltään Adursal.
Olitkos siellä lääketieteen luennolla? Mulla flunssa, joten en uskaltanut lähteä edes kuntosalille.
En ollut luennolla. Kuuntelin aika hiljattain Höckerstedtin esityksiä munuaisen- ja maksansiirtojen ajankohtaisista näkymistä. Niissä on vielä aiheita tähän blogiinkin joksikin aikaa.
Lähetä kommentti