Työtoverini Tauno oli vähällä kävellä raitiovaunun alle. Se oli tipalla. Kiskaisin Taunon takaisin, kun hän juuri oli astumassa raiteelle. Raitiovaunun kuljettaja mulkoili murhaavasti.
Tauno ei ollut juovuksissa, kuten kuski ehkä kuvitteli, ei hajamielinen, ei edes huonokuuloinen. Hänellä oli vaikea diabetes. Taunon näkökenttä pieneni koko ajan.
Dosentti Sari Mäkimattila kertoo uusimmassa Diabetes-lehdessä, että silmän verkkokalvon ongelmia kehittyy tyypin yksi diabeetikoille yleensä 5–10 vuoden kuluessa sairastumisesta. Tyypin 2 diabeetikoilla on muutoksia silmänpohjissa useimmiten jo siinä vaiheessa, kun diabetes todetaan.
2 kommenttia:
Hei, Kirsi,
Ei kai se ihan kaikille ykköstyypin diabeetikoille tule kuitenkaan, koska mieheni on sairastanut sitä jo vuosikymmeniä. Meillä on kyllä muuten ollut kriittisiä hetkiä, kun verensokeri on äkkiä laskenut liian alas. Viimeksi oli paha tosi paha paikka jouluyönä. Useimmiten onnistun sen hoitamaan, mutta välistä on pitänyt apuakin soittaa.
Nyt pitänee koskettaa sekä puuta että rautaa italialaiseen tapaan, ettei vaan vielä silmävaivoja ilmaantuisi.
Yritin ilmoittaa sinun blogisi Kansalliskirjaston nettilehtilistalle, kun meidän Italian suomalaistenkin Mansikka-lehti on siellä, mutta en onnistunut siinä.
Terveisin kollegasi Ritva (Paperivuorineuvos) Italiasta
EI tule. Katselin juuri Diabetes-lehdestä kuvia professori Tero Kankaan 70-vuotisjuhlista. Kangas on sairastunut diabetekseen 18-vuotiaana ja totesi nyt juhlissaan, että tilastojen mukaan hänen olisi kuulunut kuolla viimeistään 25 vuotta sitten :)
Eli vaikka asiantuntijat sanovat jotain yleistä mistä tahansa sairaudesta, taitaa olla niin, että jokaisella on oma taudinkulkunsa.
Ritva, luullakseni Kansalliskirjaston nettilehtihyllyyn pääsee, jos lehdellä on verkkojulkaisutunnus ja sen saavat ehkä helpommin julkaisut, jotka eivät päivity koko ajan. En edes viitsi hakea tunnusta.
Lähetä kommentti