Tämä on Kirsin blogi. Olen pienemmän ja heikomman puolella aina kun voin. Olen poliittisesti sitoutumaton.
22.3.07
Valokuvatorstai: Kodikas, kotoinen
Tämän päivän teema johdatti omat ajatukseni vanhuksiin: heillä on oikeus asua kotona, tutuissa oloissa. Onko heillä myös mahdollisuus saada tarvitessaan hoivaa ja hoitoa vai jäävätkö he voimien pettäessä oman kotinsa vangeiksi?
Tämä on arvokas näkökulma, Kirsi. Isäni sai asua kotona lähes viimepäiviinsä saakka. Ilman auttavia käsiä se ei olisi onnistunut. Sairaala-aika jäi kuitenkin onneksi suhteellisen lyhyeksi. Saatamme isän lähipäivinä haudan lepoon.
Neulekirppu, juuri tuollaista tilannetta pidän ihanteellisena, saada elää omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista ja päästä tarvitessaan sairaalaan tehokkaamman hoidon piiriin... Otan osaa isäsi kuoleman johdosta.
Toivottavasti kaikilla olisi mahdollisuus elää vapaata elämää niin pitkälle kuin kunto sallii. Asiat eivät taida olla aina niin hyvin. Hyvä ja tärkeä näkökulma, hieno kuva!
Lapset haluaisivat usein vanhempansa hoitikotiin, ymmartamatta etta he viihtyvat paremmin kotona, tutussa paikassa. Lasten olisi syyta ymmartaa ja hyvaksya tama. Paras ei ole aina kaikille parasta.
Allyalias, laitokseen joutuminen merkitsee aina vapauden rajoittamista, joskus aivan tarpeettomissakin asioissa. Oma tupa, oma lupa. Samat, päivittäin toistuvat rutiinit tuovat dementiaa sairaistaville vanhuksille turvallisuudentunnetta. Elegia, suurin ongelma nykyään on se, että liian moni vanhus jätetään kotinsa vangiksi: kun vanhus ei enää pääse omin avuin liikkumaan, kontaktit ulkomaailmaan hiipuvat. Jos paikkakunnalla ei ole lähisukulaisia, vanhus saattaa jäädä aivan heitteille. Muutama vuosi sitten HelsinkiMissio käynnisti tiedotuskampanjan herätelläkseen ihmisiä vanhusten hädälle: moni vanhus tekee itsemurhan epätoivon tihentyessä.
Hpy, lasten halu saada vanhempi hoitokotiin nousee yleensä siitä huolesta, ettei iäkäs ihminen enää pärjää kotona. Tunnen dementiaa sairastavan pariskunnan, joka ei ole päässyt lasten yrityksistä huolimatta palvelutaloon. Vanhuksista kumpikaan ei kykene hoitamaan toistaan, he unohtavat usein syödä ja ovat laihtuneet. Julkinen taho sysää vastuun vanhusten hoidosta kaukana asuvien, työssä käyvien lasten harteille. Muistamaton vanhus saattaa lähteä harhailemaan vähissä vaatteissa.
Toivottavasti tämä rauhallinen kuva ei jätä päättäjiä rauhaan vaan he ponnistelevat sen puolesta, että vanhukset voisivat asua turvallisesti omassa kodissaan niin pitkään kuin mahdollista. Mutta ei oman onnensa nojaan jätettyinä.
Kiitos kuvasta, joka on sekä esteettinen että eettinen.
Paju, sitä toivomme. Itte, niin kauan kuin olen appeni tuntenut, hän on ollut kaikkien lasten suosikki. Vasymättä hän on jaksanut leikkiä pikkuisimpienkin kanssa. Nyt Paappa sairastaa dementiaa. Hän ei enää höpsöttele. Tuttu, rakas nojatuoli on hänen lempipaikkansa. Siinä luetaan Vaasa-lehti ja Iltapäivälehdet, katsotaan kaikki uutiset ja siitä lähdetään mumman keittämille kahveille...
Tässä on kodin ilmapiiri tallennettu hienosti. Vaihteeksi vanhuksen näkökulmasta. Vanha kulunut sananpari "omakoti kullan kallis" on niin totta. Toivon paapalle hyvää vanhuutta.
Koti on usein erityisen tärkeä vanhemmille ihmisille. Onhan siellä usein asuttu vuosikymmeniä ja kun elämänpiiri ei monesti muutenkaan ole kovin suuri, muutos pelottaa.
Paljon hyvää asiaa otettu esiin kommenteissa. Hyvä ja vaikuttava kuva! Kunpa avioparit saisivat (sitten kun on se viimeinen pakko) edes yhteisen huoneen. Mutta kotonaan jokainen haluaa olla ja elää niin kauan kuin mahdollista.
Koskettava kuva. MInun isovanhempani ovat jo aika päiviä sitten jättäneet tämän maailman mutta muistan kyllä ne mummolakäynnit. Mummon tekemät kiisselit olivat herkkuani:)
Laitoskin voi olla koti. Isäni hoiti kehitysvammaista poikaansa kotona, kunnes päätti 88-vuotiaana lähteä vanhainkotiin, yhdessä poikansa kanssa tietysti. "Aina tämä kotiolot voittaa", hän sanoi, kun kysyttiin, eikö ole ikävä omaan kotiin. Varmaan voittikin: oli seuraa, valmis ruoka ja siisteys ja mukava henkilökunta. Reissuille pääsi niin kauan kuin kykeni lähtemään.
Ihanan kotoinen kuva päivätorkuilla olevasta papasta. Itsekin kannatan, että vanhukset saisivat olla kotona niin kauan kuin mahdollista...aina se vaan ei onnistu edellä kuvatuista syistä. Ei olisi kiva joutua laitokseen vaipanvaihtolinjalle. Eräs ystäväni hoiti vanhempiaan, joista äiti oli dementoitunut. Isä oli jo pitkälti yli 90. Isä väsyi vahtimaan äitiä ja tytär joutui töistä menemään usein hätiin. Raskasta kaikille. Sitten hän sai vanhukset laitokseen. Äiti sairastui ja kuoli...isä seuraavana päivänä kuoli pois. :(
Anna, välitän terveisesi. Niinpä, vuosikymmenien muistot ympärillään, Memmu. Käpsä, yöuni saattaa olla huonoa, mutta asiaa voi paikata päivällä. Niinpä, Liisa :) Salka, meidän lapsilla on samansuuntaiset muistot :) Tarhapöllö, ei nyt ihankaappikelloa, mutta melkein... Helanes, aistit sumenevat, mutta kuulo taitaa tässä tapauksessa mennä ennen näköä. Obeesia, ovat olleet onnekkaita. Näin pitääkin olla. Valitettavasti on myös toisenlaisia tarinoita. Tarjuska, näin on: jos omaishoitajien jaksamisesta ei oteta vastuuta, saattaa uupumus iskeä. Sitten käsissä on kaksi potilasta.
Tässä on mahtavan kodikas kuva sekä ajankohtainen ja puhutteleva aihe.
Itse olen sitä mieltä että omassa kodissa pysytään niin kauan kuin suinkin. Oma tupa, oma lupa (kuten tuolla jo sanottiin). Omat vanhempani pärjäävät vielä ihan mainiosti keskenään omillaan toisiaan tukien. Minä käyn ainakin viikottain siellä kyläilemässä.
Jotenkin tuntuu, että heti kun vanhus menee palvelutaloon tulee hänestä pienempi, huonomuistisempi ja vanhempi. Miten tämä voi olla mahdollista? Ehkä heillä ei ole tarpeeksi virikkeitä. Onneksi osalla vanhuksista on mahdollisuus asua kotona.
Omaishoitajaksi minusta ei ikipäivänä olisi, mutta kunnianosoitus heillekin!
Kahdeksankymppiset isovanhempani kävivät viime keväänä täällä Hollannissa meillä kylässä. Ei ole muuten ikinä ollut niin kodikasta oloa, kuin silloin, kun vaarini torkkui päivätorkkujaan tuossa meidän nojatuolissa. Vaarin kuorsaus teki kodikkuuden. :-)
Minulla on ollut onnea isovanhempien suhteen - vielä nyt kolmekymppisenä minulla on neljä isovanhempaa ja lapsena oli vielä kolme isoisovanhempaakin. Täällä kaukana asuessa on aikamoinen ikävä, mutta onneksi posti kulkee ja puhelin on keksitty. Mummoni ryhtyi vielä äskettäin sähköpostinkin käyttäjäksi, jotta yhteydenpito olisi helpompaa.
Oma isäni on kuollut kohta kymmenen vuotta sitten. 78-vuotias äitini asuu yksin, mutta hän on hyväkuntoinen ja aktiivinen. Äiti virnisteli nuorempana, että onneksi hänellä on seitsemän lasta: kiertää vain lasten luona ja viipyy jokaisen kodissa päivän viikossa. Lähes kaikki me asumme lähellä äitiä ja yhteyttä pidetään. Äiti asuu sosiaaliviraston ylläpitämän toimintakeskuksen vieressä ja se suo hänelle paljon samanikäistä seuraa ja virkistystoimintaa, jos lastenlasten paimentamiselta ennättää. Hansu, nyt on sentään puututtu vanhusten ylilääkitsemiseen ja se parantaa tilannetta hoitolaitoksissa. Omaishoitajista monet eivät varmaan ole sille uralle aikoneetkaan; ovat ehkä nuorina rakastuneet, vanhenneet yhdessä ja kuinka ollakaan...
Tuuli, isovanhemmat ovat ihmiselle suuri rikkaus. Tuossa naapurissa asuu eläkeläispariskunta, joka on ollut töissä ulkomailla kai lähes koko työuransa ajan. Heidän lapsistaan ainakin yksi on mennyt ulkomaille naimisiin. Sujuvasti näkyy internetin ja sähköpostin käyttö olevan hanskassa, kun tarve on suuri.
Mummoni ei tullut enää elämänsä loppuvaiheessa toimeen kotona, kun alkoi unohdella hellaa päälle ja muuta potentiaalisesti vaarallista. Hän sai kuitenkin asua todella mukavassa paikassa, jossa kaikilla vanhuksilla oli oma pieni yksiö, minkä sai sisustaa omilla tavaroilla, ja oli oma kylpyhuone ja keittokomero. Kuitenkin talossa oli henkilökunta joka hoiti ateriat, lääkitykset, yms. ja asukkaille järjestettiin virikkeellistä toimintaa.
Olin itse jo muuttanut Suomesta, eli kävin katsomassa mummoa kys. paikassa vain kerran. Hän vaikutti onnelliselta, vaikkei muisti oikein pelannutkaan. Hän kuoli sitten '97 paikan joulujuhlassa, muutamaa päivää ennen joulua (jota hän olisi tullut viettämään vanhempieni luokse). Jäi jotenkin hyvä olo, ettei hän ollut kuollessaan yksin, vaan pitämässä voimiensa mukaan hauskaa.
Mieltä ja silmää rauhoittava kuva. Ja paljon tärkeää asiaa tässä ketjussa.
Vanhuksen kotona asuminen (yksinään) vielä huonokuntoisina päivinäänkin on omaisten mielenrauhaa piinaava asia. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että vanhus itse on onnellisempi niin, vaikka sitten kuolisi 'saappaat jalassa', mutta omainen tietysti toivoo, että tällaista tarpeetonta kuolemaa ei tapahdu. Tiedän tapauksen jossa hälytysrannekkeella varustettu vanhus kaatui ammeeseen -- eihän se ranneke suihkussa tietenkään ollut kädessä joten siellä vanhusrukka virui, kunnes joku lapsista ymmärsi tulla käymään ja tekemään ikävän löydön.
Stello, mukava kuulla tuosta mummosi tarinasta. Noinhan sen soisi menevän :)
Kutuharju, yksin asuminen sisältää tosiaan riskejä, joita ei oikein voi ennakoida. Nyt ovat tosin kehitelleet tämäntyyppisiä tilanteita varten esimerkiksi älykkäitä pintoja: jos vanhus kaatuu kotonaan, sensorit lattiassa laskevat, että on todennäköisesti kaatunut ja apua hälytetään paikalle automaattisesti. Nämä apuvälineet eivät tietenkään kaikkia hyödytä, mutta joillekin suovat turvaa.
Aina siihen yksinoloon liittyy riskinsä, vaikka vanhus ei olisi muistamatonkaan. Tasapaino heikkenee iän myötä, joillekin tulee huimausta. Enoni asui yksin. Aivohalvaus kaatoi hänet saunan eteiseen. Siitä hänet sitten löydettiin liian myöhään. Tiedän Vaasasta tapauksen, jossa psyykkisesti sairas päälle 90-vuotias yksinäinen vanhus oli kaikkien virallisten turvaverkkojen ulkopuolella aivan epäinhimillisen kauan. Hänelle koti on linna, josta ei ulos lähetä.
30 kommenttia:
Tämä on arvokas näkökulma, Kirsi.
Isäni sai asua kotona lähes viimepäiviinsä saakka. Ilman auttavia käsiä se ei olisi onnistunut. Sairaala-aika jäi kuitenkin onneksi suhteellisen lyhyeksi. Saatamme isän lähipäivinä haudan lepoon.
Neulekirppu, juuri tuollaista tilannetta pidän ihanteellisena, saada elää omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista ja päästä tarvitessaan sairaalaan tehokkaamman hoidon piiriin... Otan osaa isäsi kuoleman johdosta.
Tässä kuvassa on kodin lämpö vangittuna ihanalla tavalla. Pappa päivänokosilla. Tuli oma lapsuuden mummola mieleen.
Toivottavasti kaikilla olisi mahdollisuus elää vapaata elämää niin pitkälle kuin kunto sallii. Asiat eivät taida olla aina niin hyvin. Hyvä ja tärkeä näkökulma, hieno kuva!
Koti ei ole aina itsestäänselvyys, vaikka pitäisi olla. Ajankohtainen ja tärkeä näkökulma. Ja kuva kerrassaan kodikas!
Niin, Marko, kyseessä on meidän lasten Paappa. Mummola on koko suvun lapsenlapsille varsinainen tukikohta.
Lapset haluaisivat usein vanhempansa hoitikotiin, ymmartamatta etta he viihtyvat paremmin kotona, tutussa paikassa.
Lasten olisi syyta ymmartaa ja hyvaksya tama.
Paras ei ole aina kaikille parasta.
Allyalias, laitokseen joutuminen merkitsee aina vapauden rajoittamista, joskus aivan tarpeettomissakin asioissa. Oma tupa, oma lupa. Samat, päivittäin toistuvat rutiinit tuovat dementiaa sairaistaville vanhuksille turvallisuudentunnetta.
Elegia, suurin ongelma nykyään on se, että liian moni vanhus jätetään kotinsa vangiksi: kun vanhus ei enää pääse omin avuin liikkumaan, kontaktit ulkomaailmaan hiipuvat. Jos paikkakunnalla ei ole lähisukulaisia, vanhus saattaa jäädä aivan heitteille. Muutama vuosi sitten HelsinkiMissio käynnisti tiedotuskampanjan herätelläkseen ihmisiä vanhusten hädälle: moni vanhus tekee itsemurhan epätoivon tihentyessä.
Hpy, lasten halu saada vanhempi hoitokotiin nousee yleensä siitä huolesta, ettei iäkäs ihminen enää pärjää kotona. Tunnen dementiaa sairastavan pariskunnan, joka ei ole päässyt lasten yrityksistä huolimatta palvelutaloon. Vanhuksista kumpikaan ei kykene hoitamaan toistaan, he unohtavat usein syödä ja ovat laihtuneet. Julkinen taho sysää vastuun vanhusten hoidosta kaukana asuvien, työssä käyvien lasten harteille.
Muistamaton vanhus saattaa lähteä harhailemaan vähissä vaatteissa.
Toivottavasti tämä rauhallinen kuva ei jätä päättäjiä rauhaan vaan he ponnistelevat sen puolesta, että vanhukset voisivat asua turvallisesti omassa kodissaan niin pitkään kuin mahdollista. Mutta ei oman onnensa nojaan jätettyinä.
Kiitos kuvasta, joka on sekä esteettinen että eettinen.
Onpas leppoisa kuva. Vaikka alan jo olla vanha, lapsuus minullakin täsät tulee mieleen.
Paju, sitä toivomme.
Itte, niin kauan kuin olen appeni tuntenut, hän on ollut kaikkien lasten suosikki. Vasymättä hän on jaksanut leikkiä pikkuisimpienkin kanssa. Nyt Paappa sairastaa dementiaa. Hän ei enää höpsöttele. Tuttu, rakas nojatuoli on hänen lempipaikkansa. Siinä luetaan Vaasa-lehti ja Iltapäivälehdet, katsotaan kaikki uutiset ja siitä lähdetään mumman keittämille kahveille...
Tässä on kodin ilmapiiri tallennettu hienosti. Vaihteeksi vanhuksen näkökulmasta. Vanha kulunut sananpari "omakoti kullan kallis" on niin totta. Toivon paapalle hyvää vanhuutta.
Koti on usein erityisen tärkeä vanhemmille ihmisille. Onhan siellä usein asuttu vuosikymmeniä ja kun elämänpiiri ei monesti muutenkaan ole kovin suuri, muutos pelottaa.
Kotoisat ja lokoisat päivätorkut omassa kotona!
Paljon hyvää asiaa otettu esiin kommenteissa. Hyvä ja vaikuttava kuva! Kunpa avioparit saisivat (sitten kun on se viimeinen pakko) edes yhteisen huoneen. Mutta kotonaan jokainen haluaa olla ja elää niin kauan kuin mahdollista.
Koskettava kuva. MInun isovanhempani ovat jo aika päiviä sitten jättäneet tämän maailman mutta muistan kyllä ne mummolakäynnit. Mummon tekemät kiisselit olivat herkkuani:)
Kuvasta oikein huokuu tietty rauhallisuus, mahtaakohan kaappikellokin jossain raksuttaa :)
Hieno kuva ja aiheeseen hyvin sopiva :)
Niin kauan kelpaa kun näkee ja jaksaa lukea.
Laitoskin voi olla koti. Isäni hoiti kehitysvammaista poikaansa kotona, kunnes päätti 88-vuotiaana lähteä vanhainkotiin, yhdessä poikansa kanssa tietysti.
"Aina tämä kotiolot voittaa", hän sanoi, kun kysyttiin, eikö ole ikävä omaan kotiin.
Varmaan voittikin: oli seuraa, valmis ruoka ja siisteys ja mukava henkilökunta. Reissuille pääsi niin kauan kuin kykeni lähtemään.
Ihanan kotoinen kuva päivätorkuilla olevasta papasta. Itsekin kannatan, että vanhukset saisivat olla kotona niin kauan kuin mahdollista...aina se vaan ei onnistu edellä kuvatuista syistä. Ei olisi kiva joutua laitokseen vaipanvaihtolinjalle. Eräs ystäväni hoiti vanhempiaan, joista äiti oli dementoitunut. Isä oli jo pitkälti yli 90. Isä väsyi vahtimaan äitiä ja tytär joutui töistä menemään usein hätiin. Raskasta kaikille. Sitten hän sai vanhukset laitokseen. Äiti sairastui ja kuoli...isä seuraavana päivänä kuoli pois. :(
Anna, välitän terveisesi.
Niinpä, vuosikymmenien muistot ympärillään, Memmu.
Käpsä, yöuni saattaa olla huonoa, mutta asiaa voi paikata päivällä.
Niinpä, Liisa :)
Salka, meidän lapsilla on samansuuntaiset muistot :)
Tarhapöllö, ei nyt ihankaappikelloa, mutta melkein...
Helanes, aistit sumenevat, mutta kuulo taitaa tässä tapauksessa mennä ennen näköä.
Obeesia, ovat olleet onnekkaita. Näin pitääkin olla. Valitettavasti on myös toisenlaisia tarinoita.
Tarjuska, näin on: jos omaishoitajien jaksamisesta ei oteta vastuuta, saattaa uupumus iskeä. Sitten käsissä on kaksi potilasta.
Tässä on mahtavan kodikas kuva sekä ajankohtainen ja puhutteleva aihe.
Itse olen sitä mieltä että omassa kodissa pysytään niin kauan kuin suinkin. Oma tupa, oma lupa (kuten tuolla jo sanottiin). Omat vanhempani pärjäävät vielä ihan mainiosti keskenään omillaan toisiaan tukien. Minä käyn ainakin viikottain siellä kyläilemässä.
Jotenkin tuntuu, että heti kun vanhus menee palvelutaloon tulee hänestä pienempi, huonomuistisempi ja vanhempi. Miten tämä voi olla mahdollista? Ehkä heillä ei ole tarpeeksi virikkeitä. Onneksi osalla vanhuksista on mahdollisuus asua kotona.
Omaishoitajaksi minusta ei ikipäivänä olisi, mutta kunnianosoitus heillekin!
Kahdeksankymppiset isovanhempani kävivät viime keväänä täällä Hollannissa meillä kylässä. Ei ole muuten ikinä ollut niin kodikasta oloa, kuin silloin, kun vaarini torkkui päivätorkkujaan tuossa meidän nojatuolissa. Vaarin kuorsaus teki kodikkuuden. :-)
Minulla on ollut onnea isovanhempien suhteen - vielä nyt kolmekymppisenä minulla on neljä isovanhempaa ja lapsena oli vielä kolme isoisovanhempaakin. Täällä kaukana asuessa on aikamoinen ikävä, mutta onneksi posti kulkee ja puhelin on keksitty. Mummoni ryhtyi vielä äskettäin sähköpostinkin käyttäjäksi, jotta yhteydenpito olisi helpompaa.
Oma isäni on kuollut kohta kymmenen vuotta sitten. 78-vuotias äitini asuu yksin, mutta hän on hyväkuntoinen ja aktiivinen. Äiti virnisteli nuorempana, että onneksi hänellä on seitsemän lasta: kiertää vain lasten luona ja viipyy jokaisen kodissa päivän viikossa. Lähes kaikki me asumme lähellä äitiä ja yhteyttä pidetään. Äiti asuu sosiaaliviraston ylläpitämän toimintakeskuksen vieressä ja se suo hänelle paljon samanikäistä seuraa ja virkistystoimintaa, jos lastenlasten paimentamiselta ennättää.
Hansu, nyt on sentään puututtu vanhusten ylilääkitsemiseen ja se parantaa tilannetta hoitolaitoksissa. Omaishoitajista monet eivät varmaan ole sille uralle aikoneetkaan; ovat ehkä nuorina rakastuneet, vanhenneet yhdessä ja kuinka ollakaan...
Tuuli, isovanhemmat ovat ihmiselle suuri rikkaus. Tuossa naapurissa asuu eläkeläispariskunta, joka on ollut töissä ulkomailla kai lähes koko työuransa ajan. Heidän lapsistaan ainakin yksi on mennyt ulkomaille naimisiin. Sujuvasti näkyy internetin ja sähköpostin käyttö olevan hanskassa, kun tarve on suuri.
Rauhallinen tunnelma kuvassa.
Mummoni ei tullut enää elämänsä loppuvaiheessa toimeen kotona, kun alkoi unohdella hellaa päälle ja muuta potentiaalisesti vaarallista. Hän sai kuitenkin asua todella mukavassa paikassa, jossa kaikilla vanhuksilla oli oma pieni yksiö, minkä sai sisustaa omilla tavaroilla, ja oli oma kylpyhuone ja keittokomero. Kuitenkin talossa oli henkilökunta joka hoiti ateriat, lääkitykset, yms. ja asukkaille järjestettiin virikkeellistä toimintaa.
Olin itse jo muuttanut Suomesta, eli kävin katsomassa mummoa kys. paikassa vain kerran. Hän vaikutti onnelliselta, vaikkei muisti oikein pelannutkaan. Hän kuoli sitten '97 paikan joulujuhlassa, muutamaa päivää ennen joulua (jota hän olisi tullut viettämään vanhempieni luokse). Jäi jotenkin hyvä olo, ettei hän ollut kuollessaan yksin, vaan pitämässä voimiensa mukaan hauskaa.
Mieltä ja silmää rauhoittava kuva. Ja paljon tärkeää asiaa tässä ketjussa.
Vanhuksen kotona asuminen (yksinään) vielä huonokuntoisina päivinäänkin on omaisten mielenrauhaa piinaava asia. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että vanhus itse on onnellisempi niin, vaikka sitten kuolisi 'saappaat jalassa', mutta omainen tietysti toivoo, että tällaista tarpeetonta kuolemaa ei tapahdu. Tiedän tapauksen jossa hälytysrannekkeella varustettu vanhus kaatui ammeeseen -- eihän se ranneke suihkussa tietenkään ollut kädessä joten siellä vanhusrukka virui, kunnes joku lapsista ymmärsi tulla käymään ja tekemään ikävän löydön.
Stello, mukava kuulla tuosta mummosi tarinasta. Noinhan sen soisi menevän :)
Kutuharju, yksin asuminen sisältää tosiaan riskejä, joita ei oikein voi ennakoida. Nyt ovat tosin kehitelleet tämäntyyppisiä tilanteita varten esimerkiksi älykkäitä pintoja: jos vanhus kaatuu kotonaan, sensorit lattiassa laskevat, että on todennäköisesti kaatunut ja apua hälytetään paikalle automaattisesti. Nämä apuvälineet eivät tietenkään kaikkia hyödytä, mutta joillekin suovat turvaa.
Aina siihen yksinoloon liittyy riskinsä, vaikka vanhus ei olisi muistamatonkaan. Tasapaino heikkenee iän myötä, joillekin tulee huimausta. Enoni asui yksin. Aivohalvaus kaatoi hänet saunan eteiseen. Siitä hänet sitten löydettiin liian myöhään.
Tiedän Vaasasta tapauksen, jossa psyykkisesti sairas päälle 90-vuotias yksinäinen vanhus oli kaikkien virallisten turvaverkkojen ulkopuolella aivan epäinhimillisen kauan. Hänelle koti on linna, josta ei ulos lähetä.
Lähetä kommentti