30.11.07

Sairauden- ja kuolemanpelosta

Juhana Harju kyselee Aamiainen ruohikolla -blogissaan, miksi suomalaiset naiset pelkäävät enemmän rintasyöpää kuin sydän- ja verisuonitauteja.

8 kommenttia:

Juhana Harju kirjoitti...

Olikin hyvä, että toit tämän pelkoaspektin selvemmin esille. Olen joskus pohdiskellut sitä, kuinka paljon kiinnostusta terveysasioihin motivoi itse asiassa kuolemanpelko, yritys juosta kuolemaa pakoon.

Pidän sellaista motiivia itse asiassa aika huonona motiivina olla kiinnostunut terveysasioista.

Tällaisista asioista voisi olla hyvä kirjoittaa blogiin tai jonnekin muuallekin.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Juhana, pelästyminen on yllättävän usein pysyvän elämänmuutoksen pontimena: kaveri kuolee viinaan, läheinen saa sydäninfarktin, tulee rytmihäiriöitä tai jokin vakava saurauskohtaus...

Sen sijaan pelotteluvalistukseen taitavat ihmiset suhtautua torjuvasti. Valistaja tuskin voi pelotella ketään pysyvään elintapamuutokseen. Tätä asiaa on aivan varmasti jossain tutkittu, mutta en tunne tutkimuksia.

Juhana Harju kirjoitti...

Kirsi, olet aivan oikeassa täydennyksessäsi. Pelästyminen on toki saanut monet muuttamaan elämänsä suuntaa ja sehän on vain hieno juttu.

Mutta sen lisäksi ja siitä riippumatta epäilen vähän, että intensiivisen terveyskiinnostuksen taustalla voi olla alitajuista kuolemanpelosta johtuvaa ahdistusta. Aiemmassa viestissäni ajoin takaa sitä, että monille saattaisi olla hyödyllisempää pyrkiä kohtaamaan tuo ahdistus suoraan.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Oman elämän rajallisuuden kohtaaminen ei selvästikään kuulu täällä länsimaisessa kulttuuripiirissä tämänhetkiseen sivistyneeseen keskusteluun. Aihetta halutaan vältellä. Nykysuomalainen on usein erittäin yksin ja erittäin neuvoton sekä lähestyvän oman kulemansa että läheisensä lähestyvän kuoleman edessä. Näennäisesti aihetta käsitellään, mutta julkisissa yhteyksissä se jotenkin onnistutaan yleensä etäännyttämään niin, että se aiheuttaisi mahdollisimman vähän ahdistusta.
Aina ei länsimaissakaan ole näin ollut. Esimerkiksi pietistisaarnaaja Christian Scriver piti pääkalloa pöydällään ja selitti, jos oikein muistan, että meidän pitäisi käyttää pari tuntia päivässä oman kuolevaisuutemme ajattelemiseen. Suurten kulkutautiepidemioiden pyyhkäistessä yli mantereiden kuoleman ajatteleminen on nossut pintaan, sitä ei ole voinut työntää taka-alalle. Katselin juuri eilen illalla aids-postaustani pohjustaakseni Suomen Lähetysseuran aids-videon Botswanasta. Tuossa timanttivaltiossa nuoret ihmiset kuolevat aidsiin ja pappien päivät kuluvat hautajaisissa ja surevien lohduttamisessa. Kuolema ja suru ovat läsnä syntymänkin hetkellä, kun hiv-positiivinen äiti pyrkii varjelemaan vastasyntynyttään tartunnalta ja toivoo tällä parempaa elämää. Tämä samaan aikaan kun Suomessa erityisesti hyvin toimeentulevien eliniänodote kipuaa maailman huipulle.
Pandemia muuttaa tullessaan ihmisten ja sitä kautta kulttuurimme suhdetta kuolemaan, vaikka sekin raastaa väkevimmin juuri maailman köyhimpien elämää, koska köyhillä ei ole varaa lääkkeisiin.

Anonyymi kirjoitti...

Miksi naiset pelkäävät enemmän rintasyöpää kuin sydän- ja verisuonitauteja? Kun nykyään usein voi elää molempien sairauksien kanssa kymmeniä vuosiakin, uskon, että naiseuteen ja omakuvaan enemmän vaikuttava sairaus on pelottavampi kuin kansallissairaus, joka koskettaa useampaa. Sydän- ja verisuonisairaudet ikäänkuin "kuuluvat asiaan". Yhteiskunta kun on tänä päivänä niin ulkonäkökeskeinen, että se väkisinkin vaikuttaa asiaan.
Kuolemanpelko liittyy ehkä sairastumisen alku- ja loppuvaiheeseen, mutta sairauden kanssa elävälle jokapäiväiset asiat ovat tärkeämpiä.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Anonyymi, syöpää pelätään jo etukäteen enemmän kuin sydäninfarktia tai aivohalvausta.
Varmaan on niin, että sairastuttua dramatiikka vähitellen useimmiten lievenee, kun huomaa, että edelleen ollaankin hengissä. Rintasyöpä ei ole niin tappava tauti kuin mikä sen maine on.
Sairauden yleisyys tosiaan hämää. Eivät sydän- ja verisuonisairaudet tietenkään asiaan kuulu. 70-luvun alussa joistain ihmisistä Pohjois-Karjalassa tuntui luonnolliselta, että ihminen saa ensimmäisen infarktinsa 28-vuotiaana. Ympäristön tilanne saattaa hämätä.

Polgara kirjoitti...

Tuota, ei täällä kyllä kukaan ole vielä, siis vielä, henkiinkään jäänyt!
Suosittelisin kaikille kuolemaa kovasti pelkääville pientä työharjoittelujaksoa pitkäaikaisosastolla, jossa kuolema käy vierailulla lähes päivittäin. Joinakin aikoina useamminkin.
Minua vain pelottaa se, että sattuisi kovin paljon. Kun on kärsinyt jo kipua aikansa, toivoisi itse Niittarin olevan nopea ja armelias!

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Polgara, totta pakiset.
Lääkkeesi voisi olla muuten tosi hyödyllinen yhdelle ja toiselle, muutenkin.
Se pitkitetty kivulias lähtö kai monia pelottaa. Monia pelottaa kyllä ennalta aavistamaton äkkikuolemakin.