Joulun alla iltayöstä pihaamme kääntyi ambulanssi. Kohta tuli paloauto, sekin kuin sukkasillaan. Ei näyttänyt olevan kiire. Kohta paikalle kaarsi lääkäriambulanssi. Pihassa seisoi poliisiauto.
On ollut jollakulla naapurilla ikävä joulu. En tiedä kenellä. En tiedä millainen.
10 kommenttia:
Nämä ovat näitä surullisia juttuja.
Joskus lähelläkin oleva apu on liian kaukana.
Toivottavasti ei mitään hyvin vakavaa. Nämä sykähdyttävät aina ja varsinkin joulun alla. Toivoo jokaiselle hyvää joulua ja joulurauhaa, mutta se ei aina mene niin.
Kaupunkielämässä (jota olen lähes koko ikäni elänyt) on tietty yksityisyyden kunnioitus. Joskus vain on niin, että yksityisyys kääntyy yksinäisyydeksi, pelkään, kun harva täällä Helsingin lähiössä on aivan juurillaan.
Kaupungissa ollaan niin lähellä toisiaan, että yksityisyyttä on pakko kunnioittaa enemmän kuin silloin, kun naapurit asuvat kilometrin päässä. Tuollaisissa tilanteissa tulee tietysti mieleen, että asia voisi olla toisinkin.
Helsingista*) loytyy myos auttavia naepureita. Sellaisia jotka tuovat vanhalle naapurille hajusintin jouluksi. Heista vaan ei puhuta niin paljon.
*) ja muualta myos, tietenkin
Minunkin mielestäni asia on juuri kuten sanot, Jussi. Avun soittamisen kynnys on sitten ehkä korkea, koska emme ole perillä toinen toisemme asioista.
Hpy, alkoi naurattaa nuo sinun hajusinttisi, sillä omassa perheessämme on tullut perinteeksi kantaa kyseinen rehu viimeistään joulupäivänä pihalle ja siksi tosiaan sen nimi on itsellenikin hajusintti.
Mutta asiahan on niin, että ihmiset, jotka ovat asuneet vuosikymmenten ajan Helsingissä samoilla kulmilla, ovat jollain tavoin sosiaalisissa verkostoissa. Yksinäisistä vanhuksista pidetään huolta, he pitävät jopa toinen toisestaan huolta. Äitini asuu kerrostalossa, jossa asuu paljon muitekin ikäihmisiä. Aina äiti katsoo ystäviensä ikkunoihin, avautuvatko verhot päiväksi ja toisinpäin tietysti samoin. Sitä ei koeta tunkeiluksi, vaan huolenpidoksi. Aina ystävät kertovat, jos lähtevät reissuun. Ne ovat arjen turvaverkkoja, paljon parempia kuin viralliset.
Perheväkivalta kuitenkin yhä salataan. Joillekin naisille vain tapahtuu yllättävän usein tapaturmia. Kummityttöni alkoi sinnikkäästi kaivata erästä tuttavaansa. Lopulta kävi ilmi, että kyseinen nainen on henkihieverissä sairaalassa, ollut jo pitkään ja mitä ilmeisimmin perheväkivallan seurauksena. Nainen ei koskaan ole vihjannut sanallakaan väkivaltaisesta suhteesta. Pitkät pyhät ovat perheväkivallan kannalta surullista aikaa.
Jussu: totta. Toinen asia lienee se, että ennen asuttiin jos ei vuosisatoja niin ainakin vuosikymmeniä samoilla nurkilla. Ihmiset tunntettiin suvuittain ja menneistä sukupolvista kerrottiin tarinoita, jotka kiinnittivät heidät osaksi nykyisyyttä. (Maailmankuva oli tästä näkökulmasta jotenkin systeemisempi). Nyt ihmiset vaihtuvat ennen kuin heihin ehtii edes tutustua.
Itse olen pyrkinyt siihen, että omien lasteni juuret kiinnittyvät täällä Helsingissä tietylle alueelle. Minusta se on tärkeää. Kaupunkielämän verkostot ovat silti hyvin toisenlaisia kuin maaseudun.
Oma sukuni on paikkauskollista: Voi piirtää parin kilometrin säteen harpilla ympyrän ja suurin osa lähisuvustani on sen sisällä. 15 kilometrin harpinsäteen sisään mahtuvat lähes kaikki lähisukulaiset.
Olet onnekas kun saat pitää läheisesi niin lähellä. Pientilojen kasvattien oli pakko lähteä etsimään se leipä maailmalta ja sen vuoksi perheyhteydetkin hapertuvat.
Kerran elämässäni olen lähtenyt viemään sairaalaan perheväkivallan uhrin, äidin, jonka tytär tuli hakemaan apua. Silloin ei ollut edes juhla, jolloin nämä asiat kärjistyvät. Oli siinä avuton olo.
Liisa, taidat kuulua suureen enemmistöön, joka joutui muuttamaan pieneksi jääneiltä tiloilta kaupunkeihin etsimään uudenlaista leipäpuuta.
Minä puolestani kuulun sen tilattoman "liikaväestön" jälkeläisiin, joka etsi paikkaa, mihin asettua, jo tsaarin aikaan. Lopulta isäni isoäiti suuren lapsilaumansa kanssa löysi sijan Helsingistä. Lapset menivät töihin VR:n konepajalle, Elantoon ja ties minne. Isäni puolelta olen siis aika vankasti juurillani, kun asun Helsingissä. Oma isäni on käynyt 1930-luvulla samaa Puistolan kansakoulua, jota nuorimmaiseni nyt käy.
Mieheni sen sijaan on joulutunut venyttämään pohjalaisia juuriaan aika pitkiksi, kun aikoinaan muutti Helsinkiin.
Jokainen ihminen, joka joutuu kärsimään perheväkivallasta, on yksi kärsijä liikaa. Oma neuvoni on, että uhri menee ehdottomasti lääkäriin jouduttuaan väkivallan uhriksi. Osa väkivaltaisista läheisistä osaa ovelasti peitellä tekojaan ja joskus on liian myöhäistä... Väkivaltaiseen suhteeseen ei saa jäädä. Poliisi tulee yleensä vain rauhoittelemaan tilanteen eikä tutki sitä syvemmin. Tilanne rauhoittuu, mutta ongelma jää ja toistuu.
Lähetä kommentti