Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus STAKESilla on ollut vuodesta 2005 lähtien Hyvinvointivaltion rajat -niminen hanke, jossa on arvioitu hyvinvointivaltion nykytilaa. Sain tänään postitse hankkeen osaraportin Riittävät palvelut jokaiselle. Näkökulma yhdenvertaisuuteen sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Jo elokuussa Kelan tutkimuskeskus julkaisi korutonta kertomaa nimellä Vääryyskirja.
Siinä kaksi vuoden 2006 kirjaa. Molempien tekijät toivovat laajaa keskustelua kansalaisten yhdenvertaisuuden toteutumisesta sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Keskustelua ei ole oikein syntynyt, vaikka epäkohdat vaarantavat kansalaisten terveyttä, jopa henkeä. Miksi? Oma käsitykseni on, että suurin osa kansasta pärjää ihan hyvin. Osa kansasta ei saa riittäviä eikä laadukkaita palveluja. Poliitikot eivät edes aio kuroa umpeen synnytettyä kuilua. Varakkaat kykenevät rahoittamaan juuri sellaisen terveydenhuollon, jota kaipaavat, mutta vähävaraiset ja varattomat ovat sattuman armoilla, vaikka Suomessa olisi nyt paremmat mahdollisuudet kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti kuin koskaan ennen.
7 kommenttia:
Käsittämätöntä minusta on lähinnä se miten ihmisiä kohdellaan esimerkiksi sairaanhoidon piirissä. Vanhusta ei viedä vessaan sairaalassa kuin kolme kertaa yössä, jos pyytää useammin saa laskea alleen. Hyvinvointia? Ihmisarvo ei tunnu olevan minkään arvoinen.
...toivottavasti muunkinlaisia paikkoja on.
Olen samaa asiaa miettinyt, että mistä se johtuu ettei kukaan välitä! Yhteiskunnassamme on kovat arvot ja "minä ite" politiikka kaikki arvotetaan vain rahassa, mihin tämä oikein johtaa?
Tuo välittämisen puute on korostunut nykyisin aivan perusterveydenhuollossa. Kaikkien ihmisten odotetaan sinnikkäästi taistelevan etujensa puolesta, jos mieli saada apua. Ajatelkaapas esimerkiksi masennuspotilaita, jotka mahdollisesti saavat muitakin sairauksia. Todennäköisesti he jäävät tällaisessa systeemissä jalkoihin.
Juttelin äskettäin erään diakoniatyöntekijän kanssa, joka kertoi, että hän käy tosinaan asiakkaansa tukena esimerkiksi oikeusaputoimistossa, jotta asiakas saa sellaista kohtelua, jota on ansainnut. Luulen, että tällainen tukihenkilömenettely kannattaa ulottaa perusterveydenhuollon asiakaskäynteihin: jos ihminen on sairauden heikentämä tai masentunut, hän pyytää mukaansa potilaan oikeuksia tuntevan tukihenkilön, joka varmistaa, että potilas saa ihmisarvoista ja asianmukaista kohtelua.
Kun nyt tänne osuin, pieni kommentti (sosiaalipuolestakin mutta enemmän) terveydenhoitopuolesta.
Ilmeisesti järjestelmät ovat kehittyneet ja paisuneet lähes hallitsemattomiksi. Pahana tulppana on byrokratia. Tehdään todennäköisesti paljon turhaa työtä. Ongelmana on myös lääkäreitten ja hoitajien työnjako- ja valtasuhteet. Ongelmana on edelleen toimimaton julkisen puolen ja yksityisen puolen niveltäminen. Ilmeisesti myös se, että sosiaalipuoli ja terveydenhoitopuoli kulkevat liiaksi erillään toisistaan, on ongelma. Ongelmia riittää...
Helanes, järjestelmän kannalta katsoen saattaa pitää paikkansa, mutta itse olen alkanut epäillä, että tätä kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Byrokratia pitäisi luullakseni rakentaa uudelleen. Ainakin Helsingin terveyskeskuskäytännöt ovat kalliita ja lähinnä rajoittavat ihmisten avunsaantia. Tällainen tulee ajan oloon erittäin kalliiksi.
Kun lääkintöhallitus 90-luvun alussa lakkautettiin, keskusohjaus jätettiin sikseen ja ihmiset jäivät kunnallisen hyvätahtoisuuden varaan.
Asiat ovat kehittyneet suuntaan, jossa lääkärit erikoistuvat entistä tiukemmin eikä kipeimpään tarpeeseen vastaaminen juuri kiinnosta: kunnallinen terveyskeskustyö on menettänyt viimeisenkin vetovoimansa. Terveyskeskustyö on haasteellista ja vaikeaa eikä toimintaympäristö ole ilmeisesti palkitseva. Sepelvaltimotaudin, astman, diabeteksen ja masennuksen varhainen diagnoosi jää tekemättä terveyskeskuksissa ja työterveydessä yhä useammin ja näin ongelmat vain siirretään lähitulevaisuuteen.
Sen sijaan julkinen erikoissairaanhoito paisuu tarpeettomasti ja sen piirissä askaroidaan jo medikalisaatio-ongelmien kanssa.
Minusta yhdenvertaisuutta heikennetään ihan tietoisesti uutisoimalla asiat niin, että köyhimpien ja vaivaisimpien huono-osaisuus korostuu. Näin parempiosaisten samastumismahdollisuudet heihin karsitaan minimiin. Kun ei samastuta, niin ei myöskään haluta auttaa tai puuttua epäkohtiin. Pari esimerkkiä.
Invalidiliiton tutkimus keväällä 2006 osoitti, että liikuntavammaisten markkina-arvo on surkea ns. tavisten ennakkoluulojen vuoksi. Mutta miten asia uutisoitiin? Kertomalla, ettei yksikään alle 30-vuotias tavis voisi kuvitella ihastuvansa liikuntavammaiseen. Ajattelikohan kukaan jutun jälkeen, että "me tavikset ollaan asenteellisia"? Tuskin. Mutta ainakin saatiin se viesti perille, että liikuntavammaisiin ei voi ihastua.
Samalla tavalla kävi, kun Stakes julkaisi tutkimuksensa vammaisten heikosta työllisyystilanteesta. Uutisissa toitotettiin, että 1/3 vammaisista on vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa sen sijaan, että tutkimuksessa kävi myös ilmi, että työnantajat kuvittelevat vammaisen työntekijän heikentävän firman imagoa. Tähän ei yksikään toimittaja uskaltanut puuttua.
J-J, olet täysin oikeassa. Uutisoinnissa ja muissakin jutuissa huono-osaisuus lähes aina korostuu ja sen seurauksena lukijat ja katselijat tekevät nopeita johtopäätöksiä
asian kiinnostavuudesta ja tärkeydestä; niinpä lukija tai katsoja toteaa, että asia ei minua koska.
Melkein kaikilta on päässyt jo unohtumaan, millaista arpapeliä talouselämä saattaa olla: Kuka tahansa saattaa jäädä vaille töitä,kuka tahansa saattaa jäädä vaille töitä ja lisäksi sairastua saamatta kunnollista apua. Kenen tahansa lainat saatetaan yhtäkkiä irtisanoa. Myötätunto kasvaa tosiaan kummasti, jos ihminen oivaltaa, että itse voisi olla samassa tilanteessa. Mitäpä, jos olisin julkisen terveydenhuollon varassa enkä saisikaan mitään diagnoosia rintakivuilleni? Mitäpä, jos olisin julkisen terveydenhuollon varassa, sydästi masentuneena ja joutuisin lisäksi velkaongelmiin? Mitäpä, jos menettäisin nykyisen työni ja joutuisin työvoimatoimiston asiakkaaksi enkä saisi uutta työtä vaan minua alettaisiin pompottaa kurssilta toiselle, ikääni katsottaisiin kieroon, koulutustani pidettäisiin puutteellisena, vanhentuneena, minulle tarjottaisiin harjoittelijan paikkaa alle kymmenen euron päiväpalkalla, vaikka itselläni on akateeminen loppututkinto? Mitäpä, jos minulla ei olisi varaa ostaa vuoteen itselleni vaatteita? Mitä jos en pystyisi maksamaan asuntolainojani tai vuokriani enää? Mitä tekisin? Mitä tekisin, jos tilannetta jatkuisi kuukausien, ei, vuosien ajan, kunnes lopulta olisin myynyt ja pantannut kaiken irtaimen ja vinguttanut kaikki korttini loppuun, juonut kaiken alkoholin kaapeista, kolunnut kaikki uskonnolliset yhteisöt, seisonut kaikki leipäjonot...
Tähän ei välttämättä tarvita muuta kuin ikää yli 35 vuotta tai alle 25 vuotta ja työpaikan menetys ja huonoa onnea.
Siitä invalidiliiton markkina.arvo-kyselystä itselleeni tuli vähän hassu olo. Kysymyksenasettelu ei ollut aivan loppuunharkittua, joten en kovasti ihmetellyt uutisointia, vaikka tein saman huomion kuin sinä, J-J.
Oli miten oli, omalta osaltani olen viime vuoden lopulta asti yrittänyt skarpata tässä asiassa. Tein silloin terveysjärjestöjen tilauksisesta yhteenvedon sairauden aiheuttamasta lapsiperheiden köyhyydestä. Tämä paperinippu oli raastavaa luettavaa suomalaisesta virallisesta piittaamattomuudesta ja hiljaisesta kärsimyksestä.
Yhteenvetojen jälkeen kävin Takuu-Säätiössä kuuntelemassa tohtori Anna Kulmalan erinomaista esitystä siitä, miten yleistykset vaikeuttavat avuntarvitsijoiden tilannetta. (Olen postannut aiheesta 13.11.)
Lähetä kommentti