Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve toivoo keskustelua siitä, mikä on oikea paikka kuolla. Tämänpäiväinen uutinen liittyy Savossa lääkärintyöstä tehyyn rikostutkintaan.
Kuolema saattaa tulla täysin odottamatta. Iäkäs tuttu vanha rouva jäi auton alle kotinsa edessä suojatiellä.
Myös sairaus saattaa tulla rajusti, ennalta arvattavana. Vaikka lääkkeet ja hoidot kehittyvät koko ajan, liian usein potilas edelleen menetetään. Tällaiset potilaat hoidetaan yleensä erikoissairaanhoidossa.
Ja lopulta kuolema joka tapauksessa tulee. Saattaa olla, että ihminen on 98-vuotias eikä ole koskaan sairastanut mitään mainittavaa. Eräänä päivänä hän sitten kuolee joko kotonaan tai terveyskeskuksen vuodeosastolla.
Lääkärit ovat keskenään käyneet perusteellista eettistä pohdintaa siitä, miten menetellä eri tilanteissa. Pitkäaikaissairaiden osastolta ei vanhusta kiidätetä elvytykseen, tämä on selvää. Myös se, että kuoleva ihminen tarvitsee tehokkaan kivunlievityksen, on selvää.
Omaiselle läheisen kuolema on aina menetys, vaikka se tapahtuisi pitkän, riuduttavan sairauden päätteeksi.
9 kommenttia:
Kysymys kai vaatii jatkon: kenen kannalta? Kuolevan tahtoa pitää kunnioittaa niin pitkälle kuin se on mahdollista, mutta esim. itse jouduin pyytämään, että kumppanini lähtisi sairaalaan, koska en enää kotona jaksanut tilannetta. Taas vuodeosasto contra erikoissairaanhoito - jos ao. itse haluaa toimenpiteitä, pitäisi siihen olla mahdollisuus (siis tolkuissaan oleva potilas). Mutta jos on kyse omaisten ja hoitohenkilökunnan ristiriidasta, se kai pitäisi selvittää keskustelemalla ja todella käyttää asiaan aikaa. Hoitajat kokemukseni mukaan useimmiten arvioivat oikein myös läheisten kestokyvyn.
Niin, Anonyymi. Omaisilla on oma näkökulmansa, jota on syytä kuunnella. Kuolevan potilaan hoitaminen on henkisesti monella tavoin raskasta. Luulen, että päättäjien on vähitellen pakko ottaa tämä omaishoitajan jaksamisen näkökulma huomioon ja pohtia helpottavia ratkaisuja. On kohtuutonta, että omaistaan hoitava joutuu surunsa lisäksi tekemään työtä vuorotta.
Helposti syntyy niitä hoitohenkilökunnan ja omaisten välisiä ristiriitoja, jos ei ole aikaa tai kykyä kohdata ja keskustella. Tämä asia riippuu varmaan aika lailla tosiaan siitä, missä kuoleva potilas on hoidettavana.
Pieni huomautus: joskus DNR-päätös tehdään aivan sillä perusteella, että henkilö on esim. alkoholin liikakäyttäjä, liian iäkäs (!) tai on paljon perussairauksia. TÄH - sanoo tämä täti... Tiedän nimittäin osastoja, joissa näitä päätöksiä suorastaan tehtaillaan. Vain kerran olen livenä nähnyt DNR-päätöksen purettavan =0
Näiden aktiivisesta hoidosta luopumisten pitäisi perustua hoitoneuvotteluun, jossa on lääkäri, potilas ja omaiset, mikäli mahdollista. Periaatteen tulee arkkiatri Pelkosen tämänaamuisen haastattelun (katso tämänpäiväinen postaus) mukaan olla, että aktiivisia hoitoja jatketaan niin kauan kuin niistä potilas hyötyy, mutta niistä luovutaan, jos potilas ei niistä hyödy.
On todella väärin, jos eri ihmisten elämä arvioidaan eri tavoin arvokkaaksi.
Totta on, että myös hyvin korkeassa iässä olevan ihmisen elintoimintoja voidaan koneilla jatkaa, vaikka luonnollinen kuolema olisi hoitohuoneen ovella. Tämä on tuonut uusia ongelmia hoitopäätöksiin. Tässä pääsemme juuri siihen asian ytimeen, josta Heikki Pälve toivoi keskustelua.
Hoitoa koskevissa päätöksissä pitäisi kirjata kenelle/keille ao. haluaa antaa päätösvallan (samoin yhteydenpidon). Lähin omainen, joka juridisesti papereihin kirjataan ei aina ole läheisin tai potilaasta huolta pitävä henkilö. Puhun nyt pitkäaikaissairauksista, äkillinen tilannehan ei anna tähän mahdollisuutta. Itse olen vanhakantainen: "jokaisell`on kellonsa pohjass` sydämen / kun se seisahtuu, niin kuolon aika alkaa."
Anteeksi, tämä oli tarkoitettu uusimpaan kirjoitukseen 9.8.
Hyvä, Anonyymi. Tärkeää asiaa.
Kun ihmiselle tulee ikää, lähintä omaista tiedustellaan ainakin oman sukuni kohdalla useammin terveydenhuollossa.
Ongemia on toisinaan tullut yllättävissä asioissa, kuten siinä, että terveydenhuollossa tuijotetaan sukunimiin; esimerkiksi lapsen äidin asema ei olekaan ollut henkilökunnalle aivan selvä.
Tämänpäiväiseen postaukseen laitoin linkin hoitotahtoon. On hyvä pohtia omia asioitaan silloin, kun on terve ja täysissä järjissään. Itse en ole vielä hoitotahtoa kirjoittanut, mutta dokumenttipohja on jo työpöydällä. Lompakossani on sen sijaan elinsiirtokortti siltä varalta, ettei läheisten tarvitse mahdollisen kuolemani kohdatessa miettiä, antavatko he suostumuksensa elinluovutukseen.
Kuoleman edessä pää kumartuu.
Tuo Eino Leinon runo puhuu itselleni elämän rajallisuuden tosiasiasta ja siitä, että sen alku sen paremmin kuin loppukaan eivät viime kädessä olekaan sattumaa.
Oletko koskaan tiedetoimittajana ajatellut, että vanha runollinen tieto voisi olla uutta geeneihin liittyvää? Meihin on ohjelmoitu oma aikamme?
Anonyymi, tämä pohdinta liittyi tuohon siteeraamaasi runonpätkään. Asia menee jo uskonnon tai metafysiikan puolelle, eikä ole mitenkään tiedettä.
Lähetä kommentti