Edellisessä postauksen keskustelussa on syntynyt ajatus, ettei hoitajien joukolle sittenkään kannata antaa könttäkorotusta pelkästään tasa-arvon tai palkkojen jälkeenjääneisyyden nimissä, sillä työn laadussa on suuria yksikkökohtaisia eroja.
Tehokkain keino hoitotyön laadun parantaamiseksi olisi tulospalkkausjärjestelmä, jossa arviointiin otetaan potilaat mukaan. Tulospalkkaosa määräytyisi olennaiselta osin siitä, missä määrin hoitaja ottaa potilaan huomioon, käyttää aikaa annettuihin tehtäviin, puhuu potilaalle tätä hoitaessaan, ottaa huomioon potilaan tarpeet ja toivomukset, kunnioittaa potilaan yksityisyyttä ja ihmisarvoa. Arviointiin voi osallistua myös pitkäaikaissairaan omainen.
Yksikön johdon palkka sisältäisi niin ikään tulospalkkaosan, joka määräytyisi hoidon tuloksellisuuden ja ihmisarvoisten hoitokäytäntöjen toteutumisen perusteella. Tätä kaikkea on nähdäkseni yksinkertaista mitata. Tehdastyöstä apinoitu suoritteiden mittaaminen on heikentänyt sosiaali- ja terveydenhuollon työn laatua. Jos mitata tahdotaan, mitattakoon niin, että laatu paranee.
Ylärakenteen tulospalkkauksesta olen jo aiemmin kirjoittanut.
Edit. otsikko klo 10.20
17 kommenttia:
Sairaaloissa on jo tulospalkkaus, joka tosin menee oh:n mielipiteen/pärstäkertoimen mukaan. Eniten ääntä pitävät ja oh:n kanssa samaa mieltä olevat saavat "tulospalkkaa", määräajan. Tämä voi muuttua vuosittain, esim. kehityskeskustelujen jälkeen.
Siis olennaista on, että potilaiden (tai tietyissä tilanteissa heidän puolestaan omaisten) sana painaa merkittävästi palkkausta määriteltäessä.
Tulospalkkausta lanseerattaessa ei ole riittävästi perehdytty perusteisiin.
Tulospalkka on aina pärstäpalkka. Toinen ongelma kaikkien tällaisten määrittämisessä on, että mitä vähemmän valtaa sen perusteellisemmin vähäinen valta yleensä sitten käytetään. Tarkoitan tällä sitä, että jos oH:lla esim. ei ole paljon muuta valtaa kuin työvuorojen laatiminen ja palkasta päättäminen, niin hommasta rutistetaan takuulla viimeinen pisara valtaa näkyviin.
Lisäksi:
Pärstäperuste ohittaa yleensä usimmiten pätevyyden. Joskus todella omituisin keinoin.
Olen samaa mieltä tulospalkkauksen vaikeudesta. Pärstäkerroin vaikuttaa valtavasti, valitettavasti.
Psykiatrisella puolella tulospalkkausta ei voisi määritellä miellyttävyyden mukaan, siellä joutuu tekemään sellaisiakin rajoituksia potilaan elämään joita tämä tai omaiset eivät ymmärrä. Hoitajan ammattitaitoon kuuluu sekin, että tämä pystyy kieltämään ja olemaan eri mieltä potilaan kanssa kun tämän paraneminen sitä vaatii.
Totta luullakseni, Neulekirppu.
Silti esimerkiksi useimmat potilaat osaavat kysyttäessä kertoa, kenelle hoitaja puhuu potilasta hoitaessaan, saako ihminen selkeitä neuvoja ja vastauksia, tuleeko kukaan, kun kelloa soitetaan... (tämänkin varmaan voi mitata teknisesti) Joka osaa puhua, voi kertoa, suljetaanko ovi ja vedetäänkö verhot eteen vaippaa vaihdettaessa...
Ystävällisyyden ja töykeyden arviointi menee tietenkin siihen pärstäkerroinpuolelle, mutta haittaako se? Luulen, että tässä tapauksessa vähemmän kuin ensialkuun aavistelemme. Jotain tämäntapaisia mittareita. Näitä voisi ideoida lisää.
Osastonhoitajalle voisi luoda mittareita, jotka kertovat, miten potilaiden kohtelun eettiset periaatteet osastolla toteutuvat ja miten paljon aikaa henkilökunta käyttää potilaiden parissa tehtävään työhön. Osastonhoitajan palkkaan vaikuttaisi potilastyytyväisyys.
Asioiden ei tarvitsisi olla näin monimutkaisia, jos potilaiden paras, osaava hoito sekä heidän ihmisarvoinen ja tasapuolinen kohtelunsa olisivat itsestäänselvä perusta toiminnalle. Näyttää vain siltä, että raha puhuu selkeämpää kieltä kuin eetikot.
Almamaria, totta. Psykiatrinen puoli, samoin vanhusten psykogeriatrinen puoli taitavat olla tosi vaikeasti mitattavia aloja.
Sielläkin jotkut yksinkertaiset perusasiat joku kellokalle pystyy jäljittämään. Osastoille ja työntekijöille, joilla on kuntouttava työote ja jotka panostavat potilaan parhaaseen, voidaan varmasti löytää mittareita, jos on tarvis.
Vaikka tässä liputankin tulospalkkauksen kehittämisen puolesta, asia ei ole itselleni mitenkään sinänsä tärkeä, vaan tulospalkkaus voitaisi ainakin soveltuvissa yksiköissä valjastaa palvelemaan esimerkiksi lähimmäiskeskeisen hoitotyön tavoitteita.
ööö...olen tyytyväisyystutkimuksien suhteen skeptikko.
Potilastyytyväisyyttäkin voidaan manipuloida. Hävitetään palautteet, jotka ovat itselle/laitoksen imagolle negatiivisia. Silppuri syö kaiken sille syötetyn paperin kiltisti.
Toisaalta tyytymätön potilas tai omainen on helppo leimata vaikeaksi ja kun on kysymyksessä sairaalaympäristö, mielenterveyspotilaaksi. Mielestäni nämä ovat sellaisia tuutimyllyjä, joita vastaan harva uskaltaa nousta.
Kuka muistaa sen yhden tapauksen Ähtäristä tai jostain vastaavasta, jossa hoitaja puuttui vanhainkodin/TK:n vuodeosaston käytänteisiin, niin häntähän simputettiin vuosikausia. (En itse nyt valitettavasti muista tarkemmin.)
Parasta tässä on, että asia on noussut esiin ja siitä puhutaan.
No tuo kaikki on niin tuttua kuin olla ja voi, Neulekirppu. Näin juuri terveydenhuollossa on menetelty jo pitkään. Kun hoitoon pääsyä alettiin hankaloittaa, tuotiin terveyskeskuksiin ja sairaaloiden päivystyksiin vartijat, jotka poistivat tyytymättömät ihmiset paikalta. Näistä asioista on sitten luettu lääkärien ja hoitajien ammattilehdistä.
Olen itse valittanut mahdollisimman korkealle terveyskeskusjohtoon vallitsevista käytänteistä. Tämä on sitten tosiaan näkynyt saamassani kohtelussa.
Tällainen potilaiden tekemä arviointi pitää tietenkin ehdottomasti teettää ulkopuolisella taholla, joka on yksikön toiminnasta riippumaton. Vaikka kokemukset potilaiden tekemästä arvioinnista olisivat huonoja, saattaa olla, että kyselyjen sisällössä ja toteutustavassa on aika lailla kehittämisen varaa.
Minusta ei riitä, että asiasta puhutaan ja se hautautuu sitten. Muistamme jotenkuten Kansanliikkeen ihmisarvoisen vanhuuden puolesta. Se 150000 nimen adressi ei näy kantavan pidemmälle. Nyt hoitotyön laadun kehittämisestä on tullut virkamistyötä, joka ei johda radikaaleihin parannuksiin, vaikka arjen käytänteet niitä kipeästi vaatisivatkin.
Näistä kyselyjen luotettavuudesta vielä: vastasin eräässä työpaikassani henkilöstötyytyväisyystutkimuksen organisoinnista ja toteuttamisesta. Kyse ei ole sairaalamaailmasta. Kysymykset suunniteliin huolellisesti ulkopuolisen testausfirman kanssa ja yrityksen johtoryhmä pohti tosissaan esim. työhyvinvointiin liittyviä kysymyksiä a) että niitä on riittävästi ja b) että ne varmasti myös mittaisivat sitä, mitä ihmiset ajattelevat.
Testausfirma hoiti koko homman, postitus ja myöskin vastaukset palautuivat sinne. Eli siltä osin asia oli kunnossa.
Kun tulokset tulivat ne olivat erään yksikön osalta poikkeuksellisen hyviä, suhteessa siihen, mitä ko. yksikön ihmiset tuntuivat olevan mieltä arkipuheissaan. Muutaman ajan kuluttua yksi henkilö tuli luokseni ja kertoi, kuinka esimies oli pakottanut kaikki alaisensa vastaamaan kyselyyn ja hän oli itse valvonut, että kaikki myös vastaavat ja palauttavat lomakkeen.
Eli se siitä kyselyn luotettavuudesta. Ilmiö on lievästi sanottuna pelottava, enkä usko, että tuo oli ainut tapaus siinäkään yrityksessä.
Sanoista on pitkä matka tekoihin, olet siinä oikeassa, mutta yleensä tarvitaan ensiksi puhetta, jotta syntyy tekoja.
Pöyristyttävä juttu, Neulekirppu. Tuollaisessa tapauksessahan minun ajatukseni mukaan toimien häikäilemätön pomo olisi saanut ison palkkion törkeydestään.
Itse en ole tunnetusti ammattilainen näissä laatuasioissa. Silti ihmettelen edelleen sitä tehottomuutta, jolla laatua on ajettu terveydenhuoltoon seitsemisen vuotta. Lisää virkoja on jonkin verran tullut, mutta jos työntekijät eivät tee tehokkaasti kuntouttavaa hoitotyötä, virat voidaan mielellään säästöihin vedoten samantien lakkauttaakin. Nämä potilasta kunnioittavat eettiset lähtökohdat eivät tuota yhdenkään euron lisäkustannusta millekään yksikölle, päinvastoin.
Jotenkin tuntuu että täällä Suomessa on kaksi eri todellisuutta yhtä aikaa olemassa. Se arki mikä on lievästi sanottuna kaottista sekoilua ja sitten se erilaisiin papereihin kirjattu visio, minkä MUKA pitäisi jo tällä hetkellä olla totta. Ristiriita näiden kahden rinnakkaistodellisuuden välillä on valtava.
Esim. on valtavasti hienoja prjekteja joissa tähdätään toimintojen parantamiseen, mutta jotenkin vaikuttaa että se on vain sanahelinää ja tulokset bvain huononevat oikeasti.
Halo, sinäpä sen sanoit.
Halo Efekti tiivisti hyvin. Elämä on Kafkamaista.
Ja edelliseen kommenttiisi Kirsi: olen kanssasi tismalleen samaa mieltä, että tuo oli niin väärin, niin väärin.
Palkka tai tulospalkkio on mielestäni kuitenkin vähäpätöisin seuraus tuosta testistä. Paljon pahempaa on, että hänen valtansa ja asemansa kasvoi ja henkiset seuraukset hänen ympärillään ovat olleet karua katseltavaa(itselleni lähinnä) kuunneltavaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä pois alta.
Siis piti kirjoittaa, että itselleni hänen touhunsa ovat olleet siis lähinnä kuunneltavaa.
Tosi pirullinen tilanne, Neulekirppu. Saattaa mennä vuosia ennen kuin törkeys kostautuu. Itse olen työelämässä kohdannut yhden ihmisen, jota epäilen psykopaatiksi. Psykopaatteihin perehtynyt työelämäkonsultti neuvoi, että varo visusti sanomasta asiaa ääneen, sillä silloin elämästäsi tulee helvettiä. Tätä menneisyydessä ollutta asiaa olen prosessoinut Nepotia-blogissani ja siihen liittyvissä fiktiojutuissani. Kesti vuosia ennen kuin viitsin ruveta ajattelemaan asiaa.
Kirsi, kun ensimmäisen kerran luin Nepotia-blogiasi minulle tuli tämä edellä kertomani tapaus mieleen. Itse kirjoitin kerran tarinamaanantaihin aiheen liitännäisvaikutuksista.
Nyt en viitsi kirjoittaa aiheesta enempää, jotta sitä ei tunnisteta.
Olen odotellut, koska saam Nepotiaan keskustelukavereita, sitten viitsin sitä pitää. Aihe on hyvin raskas silloin, kun se on päällä. Myöhemmin se on sitten hyödyllinen.
Lähetä kommentti