Minulla oli tänään tapaaminen Stocmannin tavaratalon kuudennen kerroksen kahvilassa. Oli vähän kiire ja kantamuksia oli rutosti. Niinpä menin hissillä. Pois lähtiessäni näin merkillisen ilmiön: kuudennen kerroksen hissien edessä oli väkeä, joukossa oli myös nelikymppinen nainen pyörätuolissaan sekä hänen miehensä ja lapsensa. Oli kuin muinaisella Betesdan lammikolla: kun nainen oli pääsemässä hissiin, nopeampijalkaiset ennättivät ensin. En tiedä, moneenko kertaan näytös toistui. Ihmettelin naisen sävyisää olemusta.
8 kommenttia:
Ei voi olla totta! Hienostorouvilla ja heidän kantajamiehillään on niin kova kiire shopata, että siinä heikommat jäävät ihan jalkoihin. Naisen tilanne jos mikä kasvattaa loputtoman kärsivällisyyden: ensin täytyy hyväksyä oma rajoittunut olemisensa ja sitten vielä kestää kanssaihmisten loputonta kärsimättömyyttä...
En nähnyt hienostorouvia, Kutuharju. Oli tavallisennäköisiä kolme-neljäkymppisiä ihmisiä, enimmäkseen suomalaisia, mutta myös venäläisiä.
Tilanteen tajuaminen sai minun vereni kuohahtamaan, mutta minkä tuollaiselle voi!
ARGH. Olen kerran vastaavassa tilanteessa sanonut eräälle nuorelle miehelle, että anteeksi nuorimies tämä henkilö tarvitsee hissiä enemmän kuin sinä ja oli tässä jonossa ennen sinua.
Mutta ongelma olikin siinä, että aina löytyy yksi nopejalkainen, hidasälyinen tai nopejalkainen puhtaasti itskeskeinen ihminen, joka ryntää ensimmäisenä hissiin ja siinä vaiheessa pyörätuolilaisen peli on jo pelattu. Sitä paitsi yhden ryntäämisestä seuraa aqina se, että muutkin ryntäävät. Pyörätuolilla pitäisi päästä ensimmäiseksi.
Raivostuttava yhdistelmä moukkamaisen itsekästä käyttäytymistä ja empatian puutetta..
Stello, lohdullista kuulla, että muillekin herää samantyyppisiä tunteita. Eilen ajattelin, että on paras pysyä omassa lähiössä, koska en näemmä ole omaksunut nykyisiä käytöstapoja.
Ei kai sitä tiedä ennen kuin itse on joutunut kokemaan moista. Näyttää olevan niin, että "vain nopeat elävät". Itsekin pyörätuolissa olleena aikoinaan ja kyynärsauvoilla liikkuessani jouduin kokemaan moisen siipirataslaivamatkan lomalla. Yksi paikka oli vain vapaana ja hienostorouva taritsi sitä "laivabaarissa istuvalle" miehelleen, joten minä selkämurtumien kanssa jouduin istumaan pelastusliivilaatikon päällä. Tasan ei käy onnen lahjat. Empatiaakin oppii vain elämän kautta. :)
Joo, palautit mieleeni taannoisen junamatkan, josta postasin tuohduksissani. Tarkoitan miestä, jonka hanskat tarvitsivat välttämättä paikan, johon keppirouva mieli istua.
Mutta maailma opettaa, jos ei muuta niin hiljaa kävelemään, Tarjuska.
Lähetä kommentti