Istuin anopin kanssa katsomassa vanhan perhealbumin kuvia. Tarina jos toinenkin suvun ihmisistä tuli tutuksi. Siinä päätin, että teen lasten kanssa sukupuun, jossa on kaikki tärkeät päivämäärät ja valokuvat kaikista niistä, joista kuva on saatavilla.
On ollut hyvä katsella muutenkin vanhoja kuvia ja jutella omista juuristamme.
Sukupuu saattaa kertoa kipeitäkin tarinoita. Jos sinne kirjoitetaan kaikki tiedossa olevat keskeytyneet raskaudet ja ennenaikaisesti katkenneet elämänkaaret, ne on ikään kuin sanottu ääneen. Sama koskee särkyneitä suhteita.
Puhumattomat asiat tekevät elämän vaikeaksi, ne tekevät vaikeista asioista entistäkin vaikeampia. Suvun ja perheen on tarkoitus olla elämän voimavara ja käsivarret, jotka kantavat meitä silloin, kun elämä koettelee. Itselläni on etuoikeus kuulua isoon pesueeseen. Vuosikymmenet ovat osoittaneet, että suvussa on voimaa.
Ystäväni kuuli vasta aikuisena, ettei hänen äitinsä olekaan hänen äitinsä. Toinen ystäväni kuuli vasta isänsä kuoltua, että hänellä on sellaisiakin sisaruksia, joista hän ei ole tiennyt mitään.
Vakavasti sairas nuoruudenystäväni keräsi tyttärelleen valokuva-albumia toisensa jälkeen kuin varmistaakseen, että tytär muistaa varhaiset vuodet sitten, kun äiti on kuollut. Ystävättäreni kuoli, kun tytär oli kymmenen vanha. Kuvat eivät korvaa rakkaita ihmisiä, mutta kuvat ovat terapeuttisia.
6 kommenttia:
Sukupuun rakentaminen on kiehtovaa ja miksei suvuttomalla voisi olla ystävätkin siinä mukana, sukupuu, ystävyyspuu, elämänpuu? Kyseessähän lopulta ovat ihmiset, jotka linkittyvät toisiinsa jollain tavoilla ja aina ne eivät ole verisiteitä.
Täytyypä itsekin aloittaa puun kokoaminen.
Ajatuksesi on hyvin nykyaikainen. Omani perustuu enemmänkin näille terapiatyössä käytettäville menetelmille. Ystävät ja ystäväverkosto ovat ihmiselle tärkeitä. Mieleeni on jäänyt lehtijuttu, jossa erään suomalaisen naisen sosiaalisten siteiden turvaverkko oli kuvattu. Juttua oli mukava lukea. Se henki ystävyyttä, suvun siteitä ja huolenpitoa, toinen toisensa tuntemista ja siteiden vaalimista.
Suvuttoimia ihmisiä on tosiaan olemassa, ainakin ihmisiä, joilla ei ole mitään tietoa omista juuristaan. Uskallan kuitenkin ajatella, että heitä on hyvin vähän.
Ajatukseni menee sillä tavoin, että ihmisen on tärkeä kohdata asiat, jotka ovat vaikuttaneet hänen taustaansa. Moneen aiemmin käsittämättömään asiaan tulee valoa, kun lukee sukupuuta, tai kun kirjoittaa sitä. Omassa lapsuudessani suvussani oli runsaasti naimattomia setiä ja tätejä. Heille Veijon suuresta pesueesta oli paljon iloa. Erityisesti vanhat tädit iloitsivat vejäestäni Artosta, jossa sukumme harvinainen nimi jatkui (tuolloin ei vielä ollut nykyistä sukunimilakia, joka suo mahdollisuuden tytöillekin säilyttää suvun nimi).
Ymmärrän eron. Kaksivuotisen psykoanalyyttisen terapiani aikana minunkin puuni oksia ihmeteltiin ja opin paljon itsestäni sinä aikana. Aika erikoiseen perheeseen olenkin syntynyt...ja pieneen sukuun. On surkeaa että nykyaikana inhmiset on siroteltu maailmalle ja parhaimmillaan parantava yhteisöllisyys on hävinnyt. Pystymmekö enää muuttamaan asiaa entiselleen? Pitäisikö meidän edes?
Jos minulla olisi rahaa ostaisin ison talon ja pyytäisin sinne sisareni ja vanhempani perheineen ja eläimineen minun ja lasteni kanssa asumaan.
Marika, ajatuksesi tuosta isosta talosta on sama kuin minun, hauskaa. Olen monta kertaa ajatellut, miten mukavaa olisi asua sillä tavoin, että läheiset olisivat lähellä.
Äitini tosin aina välillä huokaa: On se hyvä, ettei asu ihan lasten lähellä niin ei tiedä kaikkia niiden toilailuja.
Nykyään perheet ovat pieniä. Sinulla sentään on sisko, mutta monet ovat ainokaisia.
Tasan eivät käy onnenlahjat. Lapsena minä jouduin elämään taloudellisesti niukkaa elämää, sillä meitä oli seitsemän. Isäni sanoi aina, että "meillä ei ole perillisiä, on vain jälkeläisiä". Nyt kaksi siskoa ja neljä veljeä perheineen ovat minulle rikkaus, jota moni kadehtii.
Kun puhut parantavasta yhteisöllisyydestä, taidan tietää, mitä tarkoitat. Säännöllinen tunnin sauvakävelylenkki ystävien seurassa on ollut itselleni sanomattoman tärkeä asia. Myös netin yhteisöistä on tullut itselleni tärkeitä. Olen tutustunut moniin upeisiin ihmisiin netissä. Tämä kesä on siinä suhteessa ollut erityisen antoisa itselleni. En varmaankaan olisi sosiaalisena ihmisenä jaksanut tehdä yksinäistä työtäni, ellei olisi ollut netissä keskustelukavereita.
Olen kanssasi aivan samaa mieltä ja minua murehduttaa, kun oma perheeni on niin hajallaan. Olen tehnyt oman sukupuuni, ensin terapiassa aikajanalla ja ympyränä (helpommin mahtui paperille :)) ja nyt myöhemmin lahjaksi äidilleni hänen täyttäesään 85 vuotta. Täydennän sitä jatkuvasti, kun saan uutta tietoa.
Marikan ajatus ystäväpuun rakentamisesta on kiehtova. Taidan jaksaessani kokeilla sitä. On varmaankin mielenkiintoista nähdä, keihin itse linkittyy kenenkin kautta. Olen tavallaan TK-eläkkeelle joutuneena tipahtanut sieltä useastakin verkonsilmästä, mutta tänä aamunakin eräs ex-kollega laittoi yllättävän tekstiviestin. En olekaan kokonaan unohdettu.
Oma verkostoni on niin laaja, että siitä olisi vaikea tehdä Marikan ideoimaa ystäväpuuta.
Laaja verkosto ei tosin välttämättä takaa turvaa hädän päivänä. Olen onnekseni huomannut, että elämän vaikeissa tilanteissa, kun tuttavat kaikkoavat, on ollut muutama ihminen, jotka ovat aktivoituneet suhteeni. On ollut lohdullista huomata, että ystävällisten ihmisten joukossa on ainakin muutama ystävä.
Kiva kuulla, Liisa, että ex-työkaveri otti yhteyttä.
Lähetä kommentti