Oma äitini on iältään lähempänä kahdeksaakymmentä kuin seitsemääkymmentä. Hän on toimintakykyinen ja vireä ikäihminen, on ainakin ollut, kunnes kaksi viikkoa sitten varvas tuli kipeäksi, kun äiti kompastui kotonaan maton reunaan! Parin päivän viiveellä hän hakeutui terveyskeskuskeen. Aika järjestyi suhteellisen pian.
Aiemmin tuntematon lääkäri vilkaisi varvasta etäisyyden päästä ja kirjoitti antibioottireseptin ja sanoi, että jos ei tällä hoidu, pitää jatkaa kuuria. Oli kuulemma kynsivallin tulehdus.
Ei hoitunut. Vähän kipu hellitti, mutta ei hoitunut. Kuuri loppui. Kipu jatkui. Varpaasta tuli mätää. Lääkäri määräsi muutaman pillerin lisää ja sen jälkeen antibioottivoidetta.
Antibiootti on ihmeainetta. Näinhän Afrikassakin uskotaan ja lisätään lääkettä jopa virvoitusjuomiin, noin niin kuin varmuuden vuoksi, jos sattuu pöpö iskemään. Samalla viedään tehot tositilanteen varalta.
Kun varvas vain vihotteli, äiti ryhtyi itse tutkimaan sitä tarkemmin. Lopulta hän itse löysi selityksen jatkuvalle kivulle ja pari viikkoa jatkuneelle kävelyn vaikeutumiselle: varpaassa oli katkennut neulanpätkä.
Mitä tästä opimme?
12 kommenttia:
On tuossa ainakin lääkärin etiikka koetuksella. Minkähän takia lääkäri ei tutkinut varvasta laisinkaan? Olenko minä aivan tyhmä kun kuvittelen, että neula olisi löytynyt lähemmässä tarkastelussa??
well... kirjoituksei kosketti, sillä omani isäni on äitisi ikäinen. Lähempänä 80 kuin 70.
Hän kaatui keväällä, löi päänsä pahasti, kunto meni kehnoksi, mutta lanttu leikkasi. Välillä tosin oli sekavuustiloja. Isälle laitettiin vaipat, vaikka hän iso mies pyysi, että saisi alusastian tai sorsan.
Lääkärien mukaan ei kannattanut enää hoitaa, lisää vain lääkkeitä, ettei pappa pyydä vessaan. Mitäs rusinasta. Ei mennyt kauaa kun havaitsin olevani 12/3 herran tosi vaikea tytär.
Kun kysyin siitä, että miksi näitä asioita ei voida antaa, minulle vastattiin, että tähän pitää vaan tottua ja nöyrtyä tilaansa.
Me tyhmät sukulaiset sitten liittouduimme yhteen. Minä ajoin muutama sata km viikonloppuisin juottamaan isääni, viikolla juotti isäni avo ja veli.
Tiedän, että ei vanhasta enää saa uutta, mutta elämisen arvoisia ellei enää vuosia, niin hetkiä kuitenkin.
Hoitamisessa on paljon kysymys ajan ja resurssien sijaan asenteesta ja arvoista.
Crister Sundqvistille sen verran, että itse ajattelin ensin äitini hoitovirheestä: Virheitä sattuu lääkärillekin, mutta tarkemmin kyseltyäni tajusin, että tällainen virhe olisi luultavasti jäänyt tapahtumatta, jos lääkäri olisi tutkinut potilaansa. Neula olisi löytynyt, koska äiti sen lopulta itse löysi. Tehty virhe vain nakertaa äidin toimintakykyä paljon pidempään, koska pahimpaan aikaan vuodesta haava alkoi märkiä.
Neulekirpulle. Vastaukseni on viipynyt ja viipyilee osin vieläkin. Palaan asiaan uudelleen, sillä se, mitä kerrot, ei todellakaan vastaa hyvän hoidon ihannetta.
Kertomasi perusteella vaikuttaa siltä, että vaipat asennetaan iäkkäälle potilaalle rutiinitoimenpiteenä. Missä vaiheessa isäsi pyysi alusastiaa tai sorsaa? Annettiinko hänen kokeilla niitä?
Kun sinulle vastattiin, että tähän pitää vain tottua ja nöyrtyä tilaansa, kuka tämän vastauksen antoi? Liittyikö siihen lääketieteellisiä tai muita perusteluja?
Onko sillä osastolla lainkaan dementiapotilaita, joita talutetaan vessaan sen sijaan että heille laitettaisiin vaipat?
Professori Sirkka-Liisa Kivelä selvitti sosiaali- ja terveysministeriön tilauksesta vanhustenhoidon koulutusta ja tilaa maassamme. Selvitys valmistui tänä kesänä. Kivelä löysi paljon puutteita sekä koulutuksessa, käytännöissä että hoidossa. Tähän Kivelän selvityksen sisältöön palaan vielä.
Sekä minun äitini että sinun isäsi tapaukset kertovat itselleni siitä, että lääkkeillä on totuttu hoitelemaan kaikki potilaat – ikään kuin lääkkeet voisivat tehota, vaikka diagnoosi olisi puutteellinen tai lääkkeitä käytetään ikään kuin osaratkaisuna henkilökuntapulaan tai henkilökunnan työajan käytön säätelyyn. Moni lääkäri kuvittelee, että potilas on tyytyväinen, jos saa lääkäriltä reseptin vaivaansa ja tyytymätön, ellei saa.
Isäni oli viikon alueensa keskussairaalassa sydänvalvontaosastolla. (Infrakti+lievä halvaus) Siellä hän sai sorsan ja alusastian ja mielestäni todella asiallisen hoidon, mutta paluu paikalliseen terveyskeskukseen oli karu. Kunto huononi silmissä!
Ei juottamista, ei syöttämistä, ei vessaan.
Iso mies melkein itki, että hän ei halua tehdä vaippaan. Kun hän hieman toipui hän sisukkaasti meni yksin vessaan ja kaatui sitten uudelleen, mutta onneksi ei lyönyt päätään uudelleen.
Vastauksen antoivat (sillä olen sinnikäs) sairaanhoitajat 2 kpl, apuhoitaja 1 kpl.
Nuori lääkäriharjoittelija selitti, että tässä on nyt sitten saattovaihe. Kyseli, että nesteytetäänkö jne. Tyttöparka. Ei kätellyt, ei katsonut silmiin, ei koskettanut potilasta (=ihmistä).
Teorian oppii kirjoista, työtä tehdään sydämellä ja sen työn oppii vasta tekemällä ja olemalla aidosti kiinnostunut ihmisestä.
Jotenkin tuntuu, että koulutodistuksen sijaan pitäisi korostaa enemmän soveltuvuutta alalle.
Onpa isäsi joutunut kokemaan kovia. Ensin vakava sairastuminen ja sitten itsepäisen väärä kohtelu terveyskeskuksen vuodeosastolla.
Takavausina kuuntelin pahoillani tuttavaani sairaanhoitajaa, joka selitti niinikään pienellä paikkakunnalla, että taas se ja se on tullut osastolle. Ja se on niin hankala, vaatimassa koko ajan.
Sairaalamaailma on hyvin hierarkkinen, jolla on eniten määräysvaltaa. Määräysvaltaa jaetaan koulutuksen mukaisesti henkilökunnalle. Ylimpänä on lääkäri. Hoitohenkilökunta määrää pitkälti yksikön hengen.
Potilaan ja hänen läheistensä asema saattaa käytännössä olla vaikea. Ikään kuin koko toimintaa pyöritettäisiin johonkin muihin tarpeisiin kuin paranemisen ja kuntoutumisen tarpeisiin.
Kirjoituksestasi päätellen isälläsi ei ole sairautta, joka tarkoittaisi saattohoitoa. Mitä lääkäri, vai oliko hän kandi, mahtoi tarkoittaa saattovaiheella?
Aivoverenkiertohäiriön ja sydäninfarktin jälkeen on ratkaisevaa, miten potilasta kuntoutetaan.
En ole sairaanhoitaja enkä lääkäri, mutta lääketieteen alan toimittajana hämmästelen erittäin vahvasti tilannetta, johon olette joutuneet.
Kuinka pieni paikkakunta on kyseessä?
Yritän pyytää Sydänliiton tai Aivohalvaus- ja dyshasialiiton asiantuntijoilta kommenttia isäsi saamaan kohteluun.
Paikkakunta on pieni.
En kysynyt, mitä lääkäri (siis hän oli kandi) mahtoi tarkoittaa saattohoidolla. Ilmeisesti viimeiselle matkalle lähettämistä/aktiivisesti avustamista. Ajattele, mikä säästö: eläkkeet, vaipat ja potilaspaikka seuraavalle. Jos et suostu olet hankala ihminen.
Mielestäni omaisten kohtelussa ja kohtaamisessa olisi todella paljon parantamisen varaa. Omaiset yritetään oitis valtaistaa (empoverment) osaksi systeemiä: kyseenalaistamattomiksi ja kilteiksi "älä kysele ja kyseenalaista - kyllä lääkäri tietää kaiken"- objekteiksi.
Kirjoista lääkäritkin ovat asiat lukeneet ja oppinsa ottaneet, ja ammattaito sitten kehittyy työtä tekemällä, jos kehittyy. Asennevammaan ei taida olla lääkkeitä, edes lääkärillä.
Olen kuunnellut Kivelän haastattelun ja lueskellut muutamia juttuja, joita on tehty hänen raporttinsa perusteella. Onni, että raportin teki ihminen, joka aivan aidosti teki työnsä eikä vain ollut tekevinään.
Mielestäni on hyvä, että näitä asioita on ruvettu sanomaan ääneen.
Neulekirppu, pistin pyynnön sekä Sydänliittoon että Aivohalvaus- ja dysfasialiittoon. Pyysin, että vastaisivat seuraaviin kysymyksiin:
Eikö lähes 80:stä infarktipotilasta kannata kuntouttaa lainkaan? Mitähän varten lääkäri puhuu saattovaiheesta, eikö pitäisi puhua kuntoutusvaiheesta?
Onko Neulekirppu väärässä, kun hän tukee isäänsä, joka tahtoo itse käydä vessassa? Mitä muuta toisella paikkakunnalla asuva tytär voi tehdä isänsä hyväksi?
--
Tästä kannattavuudesta. Sairastuin opiskeluaikanani tuberkuloosiin. Oli minun onneni, että sairastuin tautiin, josta oli säädetty laki, että hoitoon on mentävä ja hoidettava on, vaikka pakolla. Kun kävin apteeksista hakemassa lääkkeitä, kauhistelin aina sitä, miten kalliiksi minun hoitamiseni tulee yhteiskunnalle. No, iän myötä olen paatunut. Niin kauan kuin rahaa ja varallisuutta yhteiskunnassa on, sitä on syytä käyttää ihmisten hyväksi. Mitään tämän korkeampaa etiikkaa en ole löytänyt. Jos terveystaloustieteen nimissä joku yrittää riistää toiselta elämisen oikeuden, hän pitää rahaa ylimpänä arvona. Se on mielestäni paitsi säälittävää, myös tuomittavaa.
Jos minulle sairauteni tietyssä vaiheessa olisi sanottu, että tulen liian kalliiksi yhteiskunnalle, olisin varmasti masentunut. Jos rahassa lasketaan, mitä siitä olisi seurannut, huh huh. Mutta raha on vain väline. Tällä hetkellä Suomessa on paljon rahaa. Sitä on syytä käyttää vanhustemme hyväksi. He ovat rakentaneet nykyisen vaurauden perustan. Ja vaikka eivät olisikaan, on inhimillistä pitää huolta heikoista ja sairaista ja osoittaa rakkautta kaikille ihmisille. Tuli pieni saarna tänne blogistaniin.
Kertomuksesi osoittaa itselleni, että tässä ei kyse edes ole rahasta, vaan tosiaan asenteista ihmisiä kohtaan. Terveydenhuollon käytännöt kannattaa tehdä sellaisiksi, että voisi itsekin heikkona ja sairaana heittäytyä niiden varaan. Kohtuullista on, että hoitajat, poliitikot ja lääkärit saavat itse saman kohtelun kuin mitä muille suovat. On väärin, jos joku asemansa tai suhteidensa perusteella saa julkisen palvelun laitoksissa parempaa hoitoa kuin muut. Tällaistakin on tapahtunut.
Sanopa muuta: nämä ihmiset ovat rakentaneet tämän maan.
Muun lisäksi allekirjoitan tuon viimeisen kirjoittamasi kappaaleen täysin.
En viitsi siihen enää kirjoittaa mitään, sillä olen vaahdonnut jo enemmän mitä laki sallii.
On niin tuttua, niin tuttua! Kun ei jaksa enää pitää puoliaan. Äidin kohdalla ja omallani jo kymmenen vuoden ajan. Kirjoitin juuri tämänpäiväisestä lääkärireissustani, jonka ei pitänyt olla turha.
Palatan näihin ikäihmisten asioihin vielä tuonnempana.
Liisan blogissa olikin mielenkiintoinen keskustelu siitä, saako potilas apua vaivoihinsa lääkäriltä. Erityisen mukavaa oli, että joku lääkäri otti osaa keskusteluun ja toi lääkärinäkökulmaa esille.
Lääkärit tekevät joskus virhearviointeja ja virhediagnooseja, vaikka olisivat eteviäkin. Keskeistä mielestäni on kuitenkin, että lääkäri tekee parhaansa ja että ylipäätään systeemi pyörii sitä varten, että siinä on tarkoitus parantaa, kuntouttaa ja hoitaa ihmisiä.
Välinpitämättömyys huipussaan!!
Ammattihenkilöstö on eittämättä pitkään työskennelyt kovan paineen alla, etenkin kunnallisella puolella. Työtahtia on kiristetty niin hoitajien kuin lääkärienkin keskuudessa. Se on valitettavaa, mutta näissä kirjoituksissa kyse ei ole ollut ajan puutteesta, vaan piittamattomuudesta. Tässä esille tulleet caset ovat surullista luettavaa: ihmisen kohtaaminen hoitotyössä toteutuu rutiininomaisesti, vailla todellista välittämistä. Hoitajia koulutetaan potilaiden "asianajajiksi", ja koulutuksessa korostetaan potilaiden kunniottamista ja ihmisarvon vaalimista.
Ikääntyneiden omaisten taakkaa tulisi jakaa perhekeskeisessä hoitotyössä. Omainen tarvitsee vahvasti tukea ikääntyneen potilaan ohella. Omaiset ovat todellinen voimavara potilaille! Meidän tulisi vahvasti myös olla huolissamme niistä potilaista, joilla ei ole omaisia tai ystäviä ja jotka saavat osakseen välinpitämätöntä ja huonoa. hoitotyötä.
Niinpä niin, Anita. Jos omaiset eivät jaksa, vanhuksen hoito heikkenee radikaalisti.
Olen iloinen kommentistasi, sillä potilaiden kunnioittaminen ja ihmisarvoinen kohtelu, joiden pitäisi olla itsestäänselvä perusta koko työlle, on otettava uudelleen ja uudelleen nyt puheeksi. Onneksi hoitoalalla laaditaan nykyisin ohjeita hyvistä hoitokäytännöistä. Toivottavaa on, että tieto näistä hyvistä hoitokäytännöistä olisi myös potilaiden ja omaisten ulottuvilla.
Lähetä kommentti