Jertta Blomstedtin radiopakinat ovat oivallisia. Tänään Ykkösaamussa hän pohti suhdettamme pelkoon Reko ja Tina Lundanin Viikkoja kuukausia -romaanin kautta.
Blomstedt sanoi, että huoli on pelon pikkuveli.
Torjuako turha huoli? Kuulemma meillä on minuutti aikaa siitä kun huoli hiipii mieleen siihen kun se saa meidät valtoihinsa. Joku Blomstedtin siteeraama asiantuntija ehdottaa sormien näpyttelyä, laulamista...
Vai suhtautuako huoleen kuten toinen Blomstedtin siteeraama asiantuntija: Huolet ovat hyödyllisiä; jos ei tahdo huolestua, muuttuu kasviksi. Huolet pitävät meitä hengissä.
Edit. klo 11.06 (Linkki)
8 kommenttia:
Huolestuneisuus voi olla osa persoonaa. Mun luonteeseen kuuluu samat piirteet mitkä on Harrison Fordin filmitähteyden peruspilarit, hänellähän on kaksi ilmettä "huolestunut" ja "erittäin huolestunut". Kun oma elämä on nykyisin sellaisessa suvantovaiheessa, olen kohdistanut huolestuneisuuteni maapallon tilaan ;D
:D
Sikiävätkö pelot siksi, että ihmiselle on annettu tietoisuus elämän rajallisuudesta? Jotkut, jotka ovat olleet lähellä kuolemaansa, sanovat, että niiden treffien jälkeen pelko lähti.
Sen tiedän, että kuolemanpelko saattaa lamauttaa ihmisen täysin. Kyhmyn löytyminen rinnasta tai etenevän sairauden löytyminen vievät monet ihmiset vuoteeseen.
Joskus kuolemanpelko antaa ihmiselle siivet: jos ei pelkäisi, ei osaisi paeta uhkaavaa tilannetta. Tällainen pelko on siis ilmeisesti geneettistä.
Mutta siitä, miten kuoleman läheisyys meihin vaikuttaa, en tiedä. Muistan yhden teologianprofessorin, jonka koko tuotantoa leimasi, jos ei nyt kuolemanpelko, niin pään painaminen kuoleman edessä. Hän oli joutunut parinn kertaan kasvokkain kuoleman edessä, mutta jäänyt henkiin. Eli siis luultavasti ihmiset suhtautuvat kuolemankokemuksen jälkeenkin asiaan eri tavoin.
Kohtuus kaikessa, huolissakin.
Totta, Ansku, kohtuullisuus on viisautta olipa kyse mistä tahansa. Nykyisin vallitseva arvoilmapiiri tosin ei siihen rohkaise.
Olenhan itse ollut monta kertaa kasvotusten kuoleman kanssa. Pahimmalta tuntui kuitenkin odotella varmana pidetyn haimasyövän tuloksia, joka sittemmin osoittautui lääketieteen ihmeeksi eli syöpää ei ollutkaa ja haimasairauksia tutkinut professorikin oli niin suivaantunut kuullessaan uutisen, että oli lähtenyt ovet paukkuen sairaalasta. Taisi mennä tutkimustulokset lyttyyn. Kuitenkin aina tuo sama pelko koskettaa, kun antaa uusia epäilyjä, ei niihin kai totu, mutta turha asioiden vatkominen rasittaa. Ei pidä mennä asioiden edelle kovinkaan paljon, ennen oikeaa tutkimustulosta.
Tuota asennetta olen kyllä sinussa ihaillut ja kadehtinutkin, Tarjuska. Tosin: en vaihtaisi osia, jos joutuisin oppini hankkimaan samaa tietä kuin olet sen hankkinut.
Kiitos, että kerroit näkökulmasi.
Tuo lääkärijuttu on jo lähes hilpeä lajissaan.
Lähetä kommentti